T Ö L L I N T Y T T Ö

T Ö L L I N T Y T T Ö

Eila Tölli-Kalinina

O S A 8 / 8

E n s i m m ä i n e n p a i n o s

K L - P a i n o Y l i v i e s k a 1 9 9 8

J u l k a i s t u s ä h k ö i s e s s ä m u o d o s s a

j a t k o k e r t o m u k s e n a

h e i n ä - e l o k u u s s a 2 0 0 1

w w w . e t u s i v u . n e t

Soittelen aina Eevalle, että tietäisin, miten äiti voi. Äidin ikä lähestyy kahdek-saakymmentä, mutta hän ei ole koskaan rauhassa, hänellä on oma perunamaa, mansikoita ja kukkia hoidettavana. Aina jotain puuhaa. Keväällä käski Eevan soittaa, että me Nikolain kanssa kävisimme auttamassa perunan maahan:

Äiti sanoi, että tänä lauantaina teidän on tultava.

-Voit kertoa, että tulemme.

Mutta kun tulimme, oli äidillä peruna jo istutettu.

Tiesithän sinä, että me tulemme, mikä kiire sinulla oli. Nikolain katse viestitti, että minähän sanoin, niin kuin sanoikin.

-Saattahan pittää mukavan pyhän, minä lämmitän saunanki, -niin äidin tapaista, ei kannattanut panna vastaan, eikä tukkia auttamaan, pois hän olisi kumminkin lähettänyt.

Taas jonkun ajan päästä soitan.

-Miten te pärjäätte?

-Äidillä on korkea verenpaine, pyysin lekuria käymään hänen luona.

-Onko äiti yhtään parempi?-kysyin seuraavana aamuna.

-Kun tulin töistä, ei äitiä ollut kotona, illalla tuli metsästä iso kuhmu otsassa. Jalka oli tarttunut juurakkoon ja hän löi ohtansa kantoon, -kertoi Eeva.

-Miten hänet saisi pysymään kotona, jos jotain metsässä tapahtuu, emmehän edes tiedä, mistä häntä haettaisiin

-Äiti vain sanoo, että mettässä on niin hyvä olla, ja tuo sieltä vielä marjojakin.

Meillä kummallakaan ei ole puhelinta, jouduin odottamaan seuraavaa aamua.

Minä täällä taas, miten siellä nyt voidaan, onko nyt mitään tapahtunut?

-Eilen illalla äiti tuli metsästä aivan märkänä. Kysyin, että mitä nyt on tapahtunut. Hän kertoi, että kun lähti jokia ylittämmään, rupesi päätä viettämmään ja kaatui jokkeen.

Marjat oli tuonut kotiin, eikä edes kastellut niitä, sano vain, että saattaahan sitä ihiminen kaatua.

Syksyllä äiti täytti kahdeksankymmentä vuotta. Hänen juhliin tulivat kaikki lapset ja lastenlapset, äiti on kovasti laihtunut viimetapaamisesta, vaikka aikaa siitä ei ole mennyt kovinkaan paljon. Kun jäimme kahdestaan huoneeseen, sanoi hän:

Tuossa se nyt on.

-Minkä sinä luulet siinä olevan?

-No syöpä, koitappa, minkälainen makkara.

Vatsalaukun yläosasta oikealle oli selvästi tuntuva makkaran muotoinen kova paikka. Äiti ei koskaan ollut puhunut kivuista, mutta niin kauan kun muistan, hän puhui että “syvän allaa korventaa” ja otti soodaa, lääkärin tarkastukseen ei suostunut lähtemään. Ei tälläkään kertaa, vaikka houkuttelin häntä mukaani.

Jos se minun aika on tullu.

-Lähde nyt kumminkin, jos siellä saataisiin mieluisempaa ruokaakin.

-En minä nyt, jonkun ajan päästä tuun itte.

Jonkun ajan kuluttua hän tuli Belomorskiin, toi mukanaan vielä tuliaisiakin, hilloja ja perunoita.

Ei sinun niitä olisi tarvinnut lähteä kantamaan.

-On se niin mukava, ku voi jottain tuuva.

Poliklinikalla otti vastaan syöpäpotilaita Petroskoista tullut spesialisti. Vein äidin vastaanotolle. Lääkäri tarkasti hänet alkoi kirjoittaa lähetettä Petroskoin sairaalaan. Äiti meni pukeutumaan. Kuultuaan äidin iän, hän heitti kirjoituksen syrjään ja oli minulle vihassa

Miksi tuotte hänet vastaanotolle, on vain päivien kysymys, ei häntä voi parantaa. Kirjoitan korttiin, kun tulee kovat kivut, tullaan tekemään morfiinipiikki.

-Tuon hänet vastaanotolle niin monta kertaa, kun tulette tänne. Hän on äitini, enkä voi sanoa hänelle, että ei häntä voi hoitaa.

Lääkäri katsoi vihaisesti, mutta ei sanonut mitään.

Ostin apteekista novakaiinia, sillä puudutetaan, kun hammasta revitään, ennen syöntiä annoin sitä lusikalla, se turrutti kivun, eikä se tuntunut ruuan alas mennessä. Tietysti neuvottelin lääkärin kanssa, sain reseptinkin. Nikolai tuli töistä ennemmin, nyt seisottiin taas maitojonossakin, ruokatavara alkoi vähentyä kaupan hyllyiltä. Jostain sain sellaista erikoisuutta, kun talkkunaa, äiti oli joskus maininnut, että haluaisi semmoista velliä, joka ei takertelis nielussa.

Äiti ei jaksanut enää mitään tehdä, joutui olemaan paljon kotona yksin. Gena ja Raija olivat saaneet oman asunnon ja kävivät vain iltaisin jos oli aikaa. Äiti muisteli paljon nuoruuttaan Suomessa.

Lapikkaissa tanssittiin Kalajoen sillalla siellä Nivalassa. Kinttupolokua Karvoskylältä kirkonkylälle, miten lie jaksettiinki. Muistattako ees mummua? Kukkolan Riku asui siinä lähellä, se on vielä elossa, ku meet seuraavan kerran, niin käyhän tervehtimässä.

-Jospa sinäkin vielä lähtisit.

-Ei minusta ennää oo käyjäksi, -vähän aikaa mietittyään, hän jatkoi:

-Koko elämäni olin toivonu, että olis päässy sinne kuolemaan. Jospa te joskus pääsisittä.

16 päivä tammikuuta Gennadij täytti 30 vuotta, meidän olisi pitänyt illalla mennä onnittelemaan, mutta minä en voinut, äiti oli koko illan puhunut, kuin olisi lähdössä ja halusi ennen lähtöä puhua kaikki asiat.

Olisit ny menny, mitä ne ajattelevat, ku et tuu, kyllä minä pärjään, annot sen tapletin, se helepotti ja saatan nukahtaakki.

17 tammikuuta aamuyöllä äiti oli nukahtanut pois. Kävin vielä yöllä katsomassa, kun Nikolai tuli kotiin, mutta hän näytti hengittävän rauhallisesti, aamulla hän ei enää herännyt. Siihen päättyivät suomalaisen naisen pienet ilot ja suuret surut kaukana kotimaastaan.

Aina joskus Segezhan rakennustrusti pyysi tekemään tilintarkastuksen samanlai-sissa rakennustyälaitoksissa, kun oli meidän belomorskilainen. En mielellään lähtenyt, koska omat työt jäivät rästiin. Nyt olisi pitänyt käydä Kostamuksessa, se kiinnosti, Kostamus oli uusi kaupunki, siellä urakoitsivat suomalaiset. Halusin verrata, mikä ero on suomalaisten ja venäläisten rakentajien välillä.

Jos kerran täytyy, niin lähettäkää päiväkäsky, -vastasin soittoon.

Ensimmäinen ero oli siinä, että viisikerroksinen talo projektin mukaan oli meidän rakennettava alle miljoonan hinnasta, sillä rahalla käytimme Segezhan tehtaan betoni ja puurakenteita.

Suomalaiset urakat tulivat maksamaan puolitoista kertaa enemmän, rakennusmateriaali tuotiin Suomesta.

Seurasin hotellin ikkunasta, miten työ oli suomalaisilla järjestetty. Ennen rakennusmiesten tuloa paikalle saapui pieni traktori lumilingon kanssa, puhdisti ja hiekotti tiet. Rakennusmiehet saapuivat paikoilleen, kenenkään ei tarvinnut mennä selvittämään, mihin tänään mennään, se oli jo tiedossa. Työpaikan konttooriin meni vain työnantaja, näytti, että kenelläkään ei ole kysymyksiä. Rakennusmateriaalit olivat paikalla ja suojattu muovilla lumelta. Työ jatkui taukoamatta kahvitunnille asti, joka kestää vajaat puolituntia.

Olisin mielellään käynyt puhuttelemassa vaikkapa työnjohtajaa, mutta en kehdannut.

Sattui niin, että oli Suomen itsenäisyyspäivän aika. Rakennushallinnon naiset ehdottivat, että mennään suomalaisten juhliin, siellä varmaan tanssitaankin. Lähdimme kaikki sinne.

Juhlapuheiden jälkeen oli tanssit. Istuin jonkun aikaa, mutta sitten yksi suomalaisista erehtyi hakemaan minutkin tanssiin. Hallin lattia oli tahmea, se oli urheilusaliksi tarkoitettu ja mies alkoi eleillään näyttämään, että kyllähän tässä tansittais, mutta lattia ei luista, hän hieroi kengänpohjaa lattiaan ja levitteli käsiään. Etkö ymmärrä?

-Olisihan tuon voinut suomeksikin sanoa,- sanoin hänelle.

Mies ei osannut odottaa, että täällä aletaan hänelle puhua suomea, sekaantui niin että odottamatta tavan mukaan toista peliä, jätti minut keskelle lattiaa. Hän oli kohta kertomassa toisillekin ja näytti minuun päin, selvästi tarkoitti, että tuo tuolla puhuu suomea.

Sen jälkeen kyllä olisi ollut tanssittajia, löytyi puheenaiheita, palkkasysteemistä, ammattiliitoista ja ties mistä, mutta huomenna oli työpäivä.

Vielä kerran jouduin lähtemään tilintarkastusta tekemään, tällä kertaa Louheen. Meitä oli useampi henkilö, mukana oli meidän tuotantoosaston päällikkö myös, naishenkilö, Aleksandra. Asunnossa, jossa elimme, oli kamalan huono ja kylmä. Aleksandra illalla kertoi, että hän on sairastunut. Hänellä on sydän kipeä. Olin vanhin sakista, täytyi rauhoittaa Aleksandraa.

-Vedä henkeä syvään ja päästä ilma äkkiä pois. Hyvä, tunnetko pistävää kipua?

-En.

-Anna pulssi. Hyvä, pulssi on tasainen ja täysi. Sydämessä ei ole vikaa.

-Käännyhän äkkiä.

-Oi!

-Sinulla on kylkiluidenvälinen miosit. Tarvitset lämpöä ja lepoa. Aamulla menet käymään lääkärin vastaanotolla,- kujeilin, enhän minä voinut arvioida, mikä todellisuudessa Aleksandraa vaivaa, tiesin vain, että hän on nuori ja terve ihminen.

Aleksandra oli jäänyt huoneeseen, saimme paikat oikeasta hotellista, siellä oli paremmat olot. Kun illalla tulin töistä, Aleksandra nauroi ääneen.

Tiedätkö mitä, lääkäri puhui justiin niillä sanoilla joita sinäkin käytit, mistä arvasit. Lääkärin huoneessa rupesin nauramaan, varmaan lääkäri luuli, että olen psyykkisesti sairas. .Mistä muuten tiesit?

-Olin semmosena keskenkasvuisena usein tulkkina lääkärin vastaanotolla, se on sieltä. Lääkäri kyseli, ja kun tiesi, että ei ole mitään muuta syytä kipuun, oli aina varalla miosit tai lumbago, se on useinkin lihaskipua, tai hermonpää puristuksissa, johtuu väärästä äkkinäisestä liikkeestä ja vilustumisesta. Suokaa nyt lääkärit anteeksi, ei minun diagnoosista mitään seurauksia voinut olla.

Toisten tarkastajien osat oli jo tehty, jäin yksin jatkamaan. Nikolai oli mennyt kotikaupunkiin lomalle, niin että minua ei erikoisesti kukaan kaivannut. Louhessa näytti olevan vielä huonompaa, kuin Belomorskissa, ravintolassa tarjottiin aina vain läskisoosia, en voinut sitä enää syödä, ostin bulgaarilaisia kurkkuja, joissa oli voimakkaasti pippuria ja muita mausteita. Tunsin yöllä kovaa kipua oikealla puolella vatsaa. Umpisuoli. Tunsin kuumeen nousevan, mutta en halunnut yöllä ketään häiritä, kastelin kylmässä vedessä pyyheliinan ja panin sen kipeään paikkaan. Aamulla kipu uudistui, laitoin tavarani siihen kuntoon, että joudun menemään leikkaukselle. En uskaltanut mennä linjaautolla töihin, menin hitaasti kävellen, siellä jätin aktin konekirjoitettavaksi ja kerroin, että minun pitää mennä kirurgin vastaanotolle, saattaa olla, että leikattavaksi. Vastaanottoa ei ollut, kävelin suoraa sairaalan puolelle. Kirurgi puhui jonkun kanssa ja jouduin odottamaan.

Mitä te halusitte?

-Minä tulin umpisuolen leikkaukselle.

-Ja niin suoraan leikattavaksi.

-Niin luulen.

Kirurgi tarkasti minut ja antoi komennon:

Heti pöydälle!

Minun ei annettu edes itseni mennä, kuljetettiin kärryillä. Kun olin selviämässä nukutuksesta, näin, että ympärilläni on paljon ihmisiä.

-Se oli jo puhkeamaisillaan. Miksi odotitte aamuun asti?

Kuume ei tahtonut laskea, minulle tehtiin monomiciinipistoksia monta kertaa päivässä.

Mikä ihmeen potilas sinä olet?

-Heittäkää nuo pistokset pois, panette kylmään veteen liotettua ainetta, minun keho hylkii sitä. Sen jälkeen minua vilustaa ja nousee kuume.

-Voi kun sinusta pääsisi eroon, olet niin vaikea potilas. Pannaan tiputukseen, että vahvistut.

Kun sairaanhoitaja toi tiputuslaitteet, sanoin hänelle, että:

Tuohan lähemmäs ruisku amidopirinin kanssa, kohta nousee kuume neljäänkymmeneen.

-Taas se muka tietää.

Minä tunsin, että minua mahdottomasti vilustaa, se on kuumeen merkki.

Yhden päivän olisit edes ilman kuumetta, heti laskisin sinut pois,- sanoi kirurgi.

Minä täräytin mittarista kuumeen alemmas, ennen kuin mittarit kerättiin ja pääsin pois sairaalasta.

Kotona ei ollut mitään tietoa Nikolaista, tavallisesti jos oli kaksikin viikkoa pois, kirjoitti hän kirjeitä. Kirjoitin itse, mikä nyt on.

Sain kirjeen Nikolain veljen tyttäreltä, hän kirjoitti, että setä on sairas, eikä osaa kirjoittaa. Sitä tässä vielä puuttui, Nikolai on saanut insultin. Kun minun kirje oli tullut, ja siellä saatiin tietää, että olen ollut pitkän aikaa sairaalassa ja minulle on tehty leikkaus, Nikolai ei odottanut, että pojat olisivat käyneet hakemassa hänet, vaan lähti kolmen vuorokauden matkalle yksin.

En uskaltanut käydä edes ravintolassa, pelkäsin, että en löydä omaa paikkaa,- mutta yksin tuli pois, Moskovassa vaihtoi toiselle asemalle, toiseen junaan. Valmistin hänelle kylvyn, sillä aikaa hän etsi itselleen vaihtovaatteita ja parranajovehkeitä.

-Sinulla on aina ollut tapana vaihdella huonekalujen paikkoja, mutta miksi nyt olet muuttanut pistorasiatkin eri paikkoihin.

Ei passaa väittää vastaan, miten minä hänet nyt jätän koko päiväksi yksin. Nikolai on jo eläkkeellä, mutta minun pitää vielä olla työssä.

Hitaasti Nikolai alkoi palautua, paljon oli muistista mennyt tykkänään, mutta soitto ei ollut unohtunut, oikeastaan sen kautta palasi muisti, jokainen soitettu kappale toi mieleen jotain, hän vain kysyi, että muistaako oikein. Vieraat, eikä omat pojatkaan, huomanneet tapahtunutta muutosta. Kaikki entiset luonteen piirteet olivat terävöityneet. Jos hän oli ollut ennen huolissaan rahankäytöstä, niin nyt hän selvästi pelkäsi minun tuhlaavan ja jakavan velaksi saamatta takaisin. Kirjaimet piti opetella uudestaan, iltakaudet opettelimme, sitten yritettiin lukea. Kun kirjaimet oli tuntenut koko sanassa, olivat ensimmäiset unohtuneet. Päiväksi jätin kynän ja paperia, käskin kirjoittaa paperille, jos jotain tulee mieleen, kun oli käsketty, hän kirjoitti, mutta kirjoittamaansa ei osannut lukea.

Sormenpäät enää vain tuntuvat turralta, -kertoi hän kun kyselin.

-Harjoittele vain kaiket päivät haitarilla, kyllä se menee ohi.

Valentin on mennyt naimisiin, kaikki, jotka tunsivat tytön, varoittivat, että nyt teette virheen, siitä naimakaupasta ei tule mitään, tyttö on niin turmeltunut. Valentinin työ on metsässä, soita ojitetaan, ja hänen on mentävä aina viikoksi.

Meidän rakennusfirmassa muuttuu johtajat melko tiheään tahtiin. Belomorsk on vaikeaa rakennusmaata. Meren rannalla maaperä on joko kalliota, suota tai hyllyvää, pohjatonta moreenaa. Kaupunki on tiheään rakennettu, jokainen kauha maata saadaan vain räjäyttämällä kallio. Suurta panosta räjähteitä ei saa panna, maanpinnassa on niin paljon kaapeleita, joille on vaikea löytää karttaa, ja läheiset puutalotkin voivat hajota. Jokaiselle räjäykselle täytyy hakea erikoinen lupa, ammattilainen tulee, kun kerkeää, Murmanskin alueelta. Kaikki isommat koneet omistaa yksi Segezhatrustin mekanisoitunut

osasto. Belomorskiin saamme koneita pidemmäksi ajaksi, kuukaudeksi vähintäin ja maksetaan siitä, kun ne seisoo. Rakentaminen on työlästä, hidasta ja kallista. Kustannukset taaskin erittelen mahdollisimman pieniksi, on helpompi analysoida.

Jokainen minun aikana ollut johtaja uudelta paikalta lähettää tietoja, että olisi valmis ottamaan minut töihin, kutsuja sain Segezhasta, Petroskoista, BAMin tunnelirakennusfirmalta, Latviasta. Mutta enhän voi hypätä toimitusjohtajien perässä. Syy oli se, että en yrittänyt hinnalla millä tahansa näyttää mahtiani, “ei ole rahaa näihin tarkoituksiin” mutta etsin ratkaisua niin, että ohjeita ja lakia olisi noudatettu ja laillisesti saatu rahoitettua tarpeet. Pari kertaa kuussa toin toimitusjohtajalle raportin siitä, paljonko laskuja on odottamassa maksua, paljonko tarvitsen palkan maksuun, paljonko ja keneltä on odotettavissa tilille. Mikä on tilanne pankissa, onko heillä vara antaa lainaa. Kerroin, että nyt on teidän vuoro ja vastuu arvioida tuotantomäärä, paljonko voin ottaa vakuutena lainaan. Meidän pitää etukäteen osata ilmoittaa pankille tarpeet ja sitten käyttää ne.

Kumminkin Latviassa päätin käydä katsomassa paikanpäällä, minkälaista siellä on. Asunto luvataan heti, se on erikoisuus, että tarpeellinen spesialisti saa asunnon odottamatta. Pääkirjanpitäjät on pantu niin suureen vastuunalaisuuteen, että halukkaita on vähän. Olen melkein valmis muuttamaan.

Hyvä asunto, kaunis paikka Valmiere, trusti on Cesisin kaupungissa, joka on kuin satumaa, joutsenet uivat lammessa ja omenapuut kasvaa teiden vieressä, niin kuin meillä kuuset. Katsoin kirjanpitoa, he täyttävät kaikki kirjat latviaksi, mutta termit ovat yleisiä kaikilla kielillä, ja kirjaimet ovat samat, kun suomenkielessä. Trustin pääkirjanpitäjä varoittaa, että heillä on tuntuva nationalismi, emme hyväksy venäläisiä. Toimitusjohtaja kiirehtii kertomaan, että minä olen suomalainen, oikein Suomessa syntynyt, ehdottomasti rehellinen.

Kiinnostus muuttuu myötämielisemmäksi, toivovat kovasti, että suostuisin.

Nyt kysymys onkin vain miten tähän puoliso suhtautuu. Yllättävän helposti Nikolai on valmis muuttamaan. Nykyisen työpaikan toimitusjohtaja on surullinen.

Älä mene, kumminkin Latviassa vihataan kaikkia tulokkaita.

-Siitä oli jo siellä puhe, mutta kun olen suomalainen, tuntuivat hyvinkin hyväksyvän.

Toimitusjohtaja yrittää vielä puhua, mutta katkaisen heti puheen sanomalla:

Kuule, nyt asia ei ole minusta kiinni, Kalinin on tehnyt päätöksensä ja on alkanut laittaa tavaroita matkakuntoon.

Parin tunnin kuluttua toimitusjohtaja tuli aurinkoisesti hymyillen :

Kalinin ei lähde minnekään, peruuta lopputilihakemus.

En uskonut ennen kuin puhuin Nikolain kanssa.

Eila, sinä siellä pärjäät, kun olet suomalainen, mutta miten minä ja pojat sopeudumme. Emme lähde, kohta sinäkin pääset eläkkeelle, eletään sitten aivan erilailla. Vuonna 1982 jäänkin eläkkeelle, asunto muuttuu konttooriksi, työpaikalta usein tullaan papereiden kanssa, Nikolai on vihassa:

Miksi et opettanut heitä silloin, kun olit töissä.

-Täytyy olla vielä oma kiinnostus, ei toisen päähän pakolla mitään saa. Ja kirjanpito Venäjällä on monimutkaista, ja vaatii paljon lisäselvennyksiä ja liitteitä taseeseen, niitä ei kouluissa opeteta.

-Nyt jätät kaikki työt ja toisten auttamisen, mennään Eevan luo, autetaan mieluummin siellä.

Niin teimmekin. Olimme olleet Eevan luona jonkun päivän, autoimme sen verran, kun kerkesimme. Aika kului, oli kiva olla paljon ulkona, luonnossa. Yhtenä iltana naapuri tuli kutsumaan Eevaa puhelimeen, hän on miliisi ja hänellä on puhelin.

Siellä on kiireistä asiaa teille.

-Kummalle meistä?

-Kumpi vain tulee.

Eeva lähti. Tuli jotenkin sen näköisenä, että nyt on huonoja uutisia.

Kuka? - Arvasin, että kysymys on pojista.

-Jura on hirttänyt itsensä.

-Miksi?

-Eihän sitä kukaan tiedä, mennään kaikki Belomorskiin.

Jura, Villen vanhempi poika, oli jo naimisissa ja hänellä oli neljän vuoden vanha poika. Olisiko ollut humalassa? Viinan käyttö on mennyt vieläkin suuremmaksi. Kun puhun viinan juonnista omien, ja sisarusten poikien kanssa, he nauravat minun huolestu-neisuudelle.

Emmehän voi olla valkoisia variksia, kaikki käyttävät alkohoolia. Turhaa sinun pelko on.

-Katsokaahan, että ette muutu mustia mustemmaksi.

Juran hautajaisten aikana Ville sai ensimmäisen vakavan astmakohtauksen. Hän oli jo pitemmän aikaa yskinyt, syytimme häntä tupakanpoltosta, sen hän oli aloittanut jo sodan aikana, ollessaan kolmentoista.

Olin Juran luona kotona, kun hän lähti yövuoroon töihin, leikin pikkupojan kanssa. Samaa matkaa vielä menimmekin, mikään ei näyttänyt olevan epäkunnossa. Aamulla tultiin sanomaan, että siellä Jura roikkuu suihkuhuoneen patterissa narun päässä,- kertoo Ville.

Nikolai lähti Villelle kaveriksi. Miehet olivat ottaneet jo ruumiin pois narusta, ja kertoivat, mitä olivat nähneet kun tulivat pannuhuoneeseen.

Jura oli kaikki laittanut kuntoon, vienyt pois tuhkan, pannut pesän täyteen hiiltä, ovet sisältä päin kiinni. Ja sitten tehnyt tuon tempun.

Pöydällä oli levällään särkylääkkeitä ja kaikki ensiaputarpeet, ei mitään merkkiä siitä, että hän olisi käyttänyt alkohoolia. Koko loppuikänsä Nikolai uskoi, että Juralla oli jotain kipuja, mistä kukaan ei tiennyt.

Sinne vietiin mummon viereen poikakin.

Villekin on eläkkeellä, mutta toivottu metsästys ja kalastus taitaakin olla mennyttä harrastusta. Astmakohtaukset toistuvat monta kertaa päivässä, eikä siihen auta muu kun verisuoneen viety lääke. Ville ei suostuisi häiritsemään ambulanssia niin tiheästi, ja sitten kun se kutsutaan, ambulanssissa kulkeva välskäri on vihassa:

Miksi odotatte viimeiseen tippaan asti, sitten ei tahdo saada neulaa suoneen, kun veri menee niin sakeaksi.

Kumminkin Ville haluaa käydä metsässä, hän menee Malengaan Eevan luo, siellä hänellä on mopedi, jolla pääsee melko lähelle metsämökkiä. Kaikki tarvikkeet, eväät ja koirat vie Volodja, hänen poika.

Malengassa asuu vielä Tenhon Rasseli, ainoa Tenhon perheestä, leskenä, vaimo Shura on kuollut sydänkohtaukseen, Villen nuoreeden ystävä ja metsästyskaveri. Nyt he voivat muistella, mitä aikoinaan tuli tehtyä:

Muistatko, kun minä ammuin metsoa ja se oli niin lähellä että joitakin haulia meni sinun käsivarteen?- Muistelee Rasseli. -Tuli kiire pois metsästä, mutta lääkäri sai ne pois.

-Vielä siellä yksi nytkin pyörii. Se nyt ei ole mitään siihen verrattuna, kun talvipakkasella olimme kaukana, lähdimme mäkeä alas laskemaan suksilla, minä lensin takapuolelle ja pyssy laukesi, vaikka oli varalukossa. Silloin minä säikähdin oikein tosissaan. Verta tuli sinun reidestä kuin vettä suihkusta. En ole ikinä mennyt niin lujaa suksilla, kun silloin. Kerkesin ennen kun miehet olivat lähteneet pois.

Vuonna 1984 käymme Eevan kanssa kahdestaan Suomessa. Olimme taas tulleet serkun kutsulla. Täti Maija on jo sairas. Nyt on Eevan vuoro tutustua suomalaisiin sukulaisiin, hän on tyytyväinen matkaansa. Eevan tyttären Ninan olisi pitänyt tulla yhtäaikaa meidän kanssa. Asumme eri suunnilla Karjalaa, Ninan viisumi ei ollut valmis ja hän jäi meidän kyydistä. Mutta Nina on rohkea, vaikka suomenkielen taito hänellä on hyvin heikko, uskaltaa hän lähteä yksin, me olemme jo palanneet lomalta. Helsingissä häntä vastaan tulee pikkuserkku Maija.

-Siellä Nina istui asemalla ja söi jäätelöä, -kertoi Maija.

Onneksi tunsivat toisensa, ja Maija panee Ninan junaan, menemään kohti Nivalaa. Nina tykkäsi käynnistä, toisillakin oli hänen kanssaan hauskaa, kun sanakirjan avulla keskusteltiin ja tuli hauskoja väärinkäsityksiä.

Villen kunto on huono. Koitan hänelle puhua, miten vaikeaa meille on, kun hän on metsässä.

Eevakin koittaa puhua järkeä Villelle, emme ollenkaan tykkää siitä, että hän on yksin siellä kaukana metsässä:

Mitä me teemme, jos sinulle siellä jotain tapahtuu?

-Sitä samaa Eilakin jauhaa. Ei minulle metsässä mitään satu. Siellä minä saatan edes hengittää.

Kotona käy aina joku pyytämässä joksikin päivää apuun, on uusi suunta, voi järjestää osuuskuntia, tehdä töitä, maksaa veroja ja nämä tarvitsevat kirjanpitoa. Mutta osuuskunnat eivät voi vielä toimia, sillä tavarat ovat kaupoissa niin kalliita, että palvelut tulee maksamaan liikaa, tukkuhintamyyntiä yksityisyrittäjälle ei ole. Ihmiset eivät ole tottuneet korkeihin palveluhintoihin, eivät pysty niitä maksamaan ja suurin osa osuuskunnista hajoaa. Monta kertaa olen luvannut, että en enää tee töitä. Autan taas joitakin saamaan kirjanpidon alkuun.

Miliisilaitoksen yhteydessä on omavarainen yritys, joka asentaa signaaliäänimerkkiä kauppoihin ja vaikka asuntoihin, jos joku haluaa maksaa. He pitävät töissä miliisin uniformua. Yhtenä päivänä tuli yrityksen toimitusjohtaja pyytämään töihin:

En tule, olen mieheni kanssa sopinut, että en mene enää minnekään.

-Vaikka tämän kuun palkat laskemassa.

-Puhukaa miehelleni.

-No käy sitten,- suostui Nikolai.

Ei taaskaan ketään edes etsitty, kun tein kaikki työt, siinä meni puolitoista vuotta, sittenkin itse löysin itselleni sijaisen.

Virkaan on astunut Gorbatshov, hän on huolissaan siitä, miten paljon viinaa juodaan, hän saa liikanimen “Limonaadi-Misha”. Ilmestyy yhä enemmän irtolaisia, ihmisiä, joilla ei ole asuntoa, eikä työtä, vaikka heitä yritetään saada työelämään, eivät he pysy. Heidät tunnetaan nimellä BOMZ (без определённого места жительства) tai ilman pysyvää asuinpaikkaa. Suurin osa heistä on pahasti alkoholisoituneita, tarvitsevat hoitoa, sitä ei järjestetä. On, kyllä narkologin vapaaehtoinen vastaanotto, mutta alkoholisti ei tunnusta tilannettaan, vielä vähempi, kun heitä on joukoittain.

Miliisilaitoksessa sain käsiini salaisen kirjeen tutkimuksista, jotka on tehty viinanjuonnin tuloksista. Siperian kolhooseissa harvoin mieshenkilöt saavat elää eläkeikään, juopottelun seuraus on kuolema. Yhtä Venäjän kansalaista kohti ottaen huo- mioon vuoden - sadan vuoden ikäiset, juodaan 12 litraa puhdasta alkohoolia vuodessa. Jos ennen sotia kehitysvammaiset lapset oli harvinaisuus, niin nyt kouluja kehitysvammaisille on moninkertainen määrä. Johtuiko se alkohoolista, vai olisiko muita syitä? En tietystikään voi muistaa kirjeen täyttä sisältöä, mutta olin kerta kaikkiaan paniikkikauhussa. Ainakin siinä ehdotettiin, että viinan osto pitää vaikeuttaa. Siis tuottaa suuremmissa pulloissa, että sen ostaminen vaikeutuisi.

Alkoholisti on niin kekseliäs, eikä ollenkaan huolestunut, meni kaupan viereen, kun seuraava tuli, nosti sormen ja sitten toisen viereen. Siis tuletko toiseksi? Kun heitä on jo kaksi, seuraavalle näytetään jo kolmatta sormea, tuletko kolmanneksi.

Puolessa tunnissa otin tärkeimmät kohdat, noin kolme sivua ja jaoin niitä moneen perheeseen. Monet olivat sitä mieltä, että minä nyt olen sairas, ei hätä tämän näköinen ole.

Kumminkin viinan saanti vaikeutettiin, sitä alettiin myydä kupongeilla. Kaksi kuponkia kuukaudeksi. Mutta pian siihenkin konsti löytyy. Viinakupongeista tulee kaiken ekvivalenssi, sillä voi ostaa ja myydä. Kupongit vaihtavat omistajaa ja päätyvät alkoholisteille, ja juopoille.

Saattaahan olla, että on paikkoja, jossa ei juoda, mutta se on siellä jossain, missä ihminen on vielä maassa kiinni, eikä töiltään jouda. Pohjola on jo vuosia sitten vapautettu maatöistä epäsuotuisan ilmaston takia. Kylät ovat tyhjinä, ikkunat naulattu kiinni.

Olen taas vapaa töistä, nuoremmat kolleegat käyvät apua pyytämässä. Yksi heistä, ennemmin ollut samassa rakennuslaitoksessa töissä, on nyt pääkirjanpitäjänä kaupungin taloudenhuoltokonttoorissa.

Tule edes puolen vuoden taseet auttamaan päätökseen.

Nyt he miettivät johtajan kanssa, miten minulle saataisiin maksettua palkka. Ylimääräistä henkilökuntaa ei saa pitää.

Mitä jos nimitämme sinut vihreän talouden mestariksi? -Kysyi minulta johtaja.- Se olisi niin kuin puutarhan hoitaja.

Minä menen sinne, mistä saan palkkani, jos tarvitsette apua, kutsukaa, neuvon, mutta teidän edestä en tee töitä.

En tiedä, aavistivatko he, mihin suostuivat. Mitä minä saan yksin aikaan? Kun olin kirjanpitoosastolla usein, tutustuin “vihreän talouden” budjettiin. Aloitin siitä, että menin kahteen kaupungin suurempaan kouluun. Kerroin, että kun teillä on työharjoituksia, niin lähettäkää minun luo kaupungille lapset harjoittelemaan. Sitten toimin aivan budjetin mukaisesti. Rahoilla, jotka oli suunniteltu kaluston ostoon, ostin kahdet kärryt kumirattailla ja hyviä työkaluja. Tilasin Liettuasta tulppaanin sipulia, Moskovasta kukansiemeniä. Kannoin laskut maksettavaksi, jos minulle sanottiin, että ei ole varaa, käskin nostaa vuoden suunnitelman ja näytin että tältä riviltä maksetaan kalusto, tältä riviltä istutusmateriaali j. n. e.

Kärryjen kanssa lähdin yksityisten talojen emäntien luo. Omakotitalojen emännät istuttivat kukkia.

Antakaa kaupungille, mitä voitte.

-Mikä sinulle kelpaisi?

-Kelpaa mikä vain, näen että tästä liikenisi tiikerin liljoja, akoniittejä, mieluummin monivuotisten juuria.

-Saat kaikki mikä menee niinkin hyvään tarkoitukseen, vielä neuvon että tuolla saarella on ollut ennen joskus vuonna 49 pensaiden kasvatuspaikka, sieltä saa vielä, kun viitsii kaivaa.

Täydet kärryt kuljetin kotiini. Osan koululaisista panin puhdistamaan puiston puustoa, sahaamaan huonot oksat, ja haravalla vetämään puiston pienestä lammesta roskat pois. Vaadin multaa, vettä, heti kun saimme multakuorman, lastasimme roskat, ettei auto päässyt meiltä karkaamaan. Puhdistimme ojat, postin takana keskellä kaupunkia oli likainen, rakennuksen jälkeen heitteelle jätetty maa. Tuotin hiekkaa, kivistä ja hiekasta rakensimme pienen alppimäen, jonka päälle tilasimme multaa. Segezhasta hain kukantaimia.

Alppimäelle istutin puolenpäivänkukkia ja orvokkeja, ne ovat lyhyitä, eikä niitä varasteta, mutta kukkivat koko kesän.

Sinä käytät koko kaupungin varat,- moittivat minua konttoorissa.

-En käytä, pitäkää muut kustannukset kurissa, minä en ole ylittänyt omaani ruplallakaan.

Toinen puoli kesästä oli vaikeampi. Autoja ei ollut, vesi piti kantaa joesta. Koululaiset olivat menneet kesälomalle, neljälle sain järjestettyä maksettua kesätyötä, he olivat mielellään apuna koko kesän. Kaupunki muutti näköään. Kirjanpito-osastolla kävin vain neuvomassa.

Kaksi kesää tein tätä työtä, tykkäsin hommasta, sain olla aina ulkona, mutta sitten taas alkoi ikävä aika perheessä. Valentinin perhe-elämästä ei tahtonut tulla mitään, aina kun hän oli töissä hänen asunnossaan oli pirskeet päällä. Oli jo kaksi lasta, jotka jäivät hoitamatta. Tyttö oli kolmen vuoden ja tuli itsenäisesti vaarin luo meille, mutta poika oli huonolla hoidolla. Kun Valentin tuli töistä, sai hän ensimmäiseksi vodkalasin ja humalassa hän oli suomalaisittain pahapäinen, vaimo saattoi olla mustelmissa.

Teidän täytyy erota, ei tästä mitään tule, otan lapset huostaani niin kauaksi, kun te järjestätte asianne.

En tarkoituksellisesti kirjoita minian nimeä, jos vaikka hän eläisi nyt hyvinkin kunniallista elämää. Hän lähti sisartensa luo, eikä jättänyt lapsia, viranomaiset eivät nähneet äidissä syytä. Minunkin mielestä lapset pitivät äidistään, ero olisi ollut raskas. Valentin kadotti kaiken halun elämään lasten myötä. Apuun astuivat “ystävät” ja viina. Hänen asunnostaan varasteltiin kerta toisensa jälkeen tavaroita.

Talouden pääkirjanpitäjä oli joutunut leikkaukselle, ja Petroskoista pyydettiin, että toisin tilinpäätökset. Kun palasin, seuraavan päivän aamuna Nikolai sai insultin ja kuoli aivoverenvuotoon. Kolmekymmentäyhdeksän vuotta kerkesimme olla naimisissa. Olinkohan liikaa laiminlyönyt perhettäni, antanut kaikkeni työssä?

Saatoin olla niin kiinni töissä, koska omista lapsista ei ollut koskaan ongelmia. Ei tarvinnut pelätä, että joku tulee kertomaan pojista jotain pahaa. Jokainen joskus mokaa, vaadimme pojilta, että he tulisivat itse kertomaan, jos ovat pahaa tehneet

Olen kamalan huolissani Valentinistä, käyn hakemassa vaatteet pyykkiin, laitan ruuan hänen tuloon, mutta koitan olla tunkematta, tiedän, että hänen on paha olla.

Minun osalta asiat päättyvät joksikin aikaa siihen, kun saan sydäninfarktin. Työt nyt jätetään. Viimeisinä työpäivinä näin linja-auton ikkunasta minian mustassa huivissa, joku on kuollut. Hyppäsin pois linja-autosta.

Mitä on tapahtunut?

-Lenka hukkui, olemme itse viemässä häntä ruumiinavaukseen.

-Miten se tapahtui? -Haluaisin sanoa, että olisit jättänyt lapset minulle, kun pyysin, mutta hän on äiti ja kärsii muutenkin.

Kesä on kuuma, kaikki käyvät uimassa, Leena oli mennyt aputalouden navettojen luo, siellä oli syvä kuoppa täynnä vettä. Toinenkin lapsi oli mukana, en tiedä, pukkasiko toinen, vai menikö Leena veteen itse. Näin itse, kun moottoripyörällä joku vei alastonta lasta, pienet letit punaisten rusettien kanssa vain heilui, -miniä itkee ja kertoo tapahtuneesta.

-Mihin aikaan vuorokautta se tapahtui?

-Iltakymmeneltä.

“Sinä istut kotona rauhassa, vaikka lasta ei ole vielä kymmeneltä kotona,” -en sanonut tuota ääneen. Olisin halunnut pahemminkin sanoa, mutta mitä se enää auttaa.

-Tilaamme arkun täältä, tule illalla meille. Koitan saada sanan Valentinille metsään.

Toimin kuin automaatti, jälestä päin en edes muista mitä ja missä järjestyksessä tein. Soitin Valentinin työpaikalle, hän oli mennyt metsään viikoksi. Pyysin ilmoittamaan ja tuomaan hänet pois metsästä.

Valentin oli suota myöten kävellyt, hänen kädessä oli ollut kirves. Miehet tiesivät, että lapset ovat hänen heikko kohta, eikä kukaan tahtonut uskaltaa lähestyä, sehän luulee leikinlaskuksi ja lyö kirveellä. Yksi kumminkin meni, tervehti, otti kirveen pois käsistä ja sanoi, mitä on tapahtunut.

Tyhjensin Valentinin asunnosta pois kaikki lapsilta jääneet lelut, ettei mitään olisi näkyvissä ja tietysti itkin koko ajan, vanhat naiset yrittivät rauhoittaa:

Älä itke, Jumala antoi, Jumala otti, Leena oli vaarin tyttö, vaari otti hänet luokseen, hänen on nyt hyvä olla.

Jospa osaisin tuolla lohduttaa itseäni. Muistin, kun kerran näin näyn, jota en kenellekään kertonut, Valentin oli noin viisitoista vuotta vanha, istuessani linja-autossa olin näkeväni tulipaloraunion, siinä käveli Valentin ja heilui humalaisen tavoin, kasvoilla kärsivä ilme. Siitä asti minulla oli ainainen pelko hänen puolesta. Jos jossain jotain tapahtui, niin olin heti sydän kurkussa, Valentin.

Nuoret kasvaa, elävät omaa elämäänsä. Gennadin tytär, Ija oli aina hyvin opiskellut, mutta ei lähtenyt jatkamaan opintoja. Olin siitä vähän vihainen, mutta jos ei halua, niin minkä sille voi. Kirjeitse hän opiskeli Yleisliittolaisessa taidekoulussa, hänen tenttityöt hyväksyttiin ja piirtäminen taisi olla ainoa mieluinen harrastus. Kerran hän tuli luokseni ja kysyi, että onko minulla rauhoittavia tabletteja.

Ota, sitten kerron sinulle jotakin.

-Teen, niin kuin käsket, nielasin tabletin.

-Minä menen naimisiin,-sanoa tokaisi Ija.

-Minä menin kahdenkymmenen ikäisenä, luulin, että teistä tulisi viisaimpia.

-Poika on hyvä ja vanhemmat eivät pane vastaan.

-En hyvä tyttö, minäkään vastaan pane, mutta kun naimisiin mennään, siellä kans pysytään.

Niin saimme vävypojan. Eipä sillä, ei vävypojassa ole moittimista.

-Me myös haluaisimme käydä Suomessa, -sanoi kerran Ija.

-Minä kysyn seuraavassa kirjeessä, jaksavatko Suomessa sukulaiset meitä niin usein kestää.

Taas serkku Kupsalasta lähetti kutsun heti. Tällä kertaa meitä lähti melko iso joukko, Eeva, minä, Ija ja Ijan nuori aviomies Igor. Ajattelen vain, että koita Kerttu kestää. Kerttu on serkun puoliso ja jaksaa kerta toisensa jälkeen ottaa meitä vastaan. Tunnen jotenkin olevani vastuussa siitä, että nuorempikin sukupolvi tulisi tuntemaan Suomen ja siellä asuvat sukulaiset. Ei suvun saa katketa meihin.

Paluumatkalla näinkin suurella sakilla kertyy kantamista, ja kun huomattiin Ijan odottavan pikkuista, tuli pienelle tavaraa vaikka millä määrin. Helsingissä luovutimme tavarat tavaravaunuun. Leningradissa, Suomen asemalla kaikki häippäsivät, kuka minnekin, minä jäin ulos matkalaukkujen kanssa, enkä voinut mennä lunastamaan tavaroita tavaravaunusta, sitä lähdettiin viemään pois. Jestas sentään, mistä ne löytyy. Heti kun Eeva tuli, sanoin hänelle:

Menkää Moskovan asemalle, sieltä lähetä Igor heti tänne takaisin, hän löytää minut matkatavarasäiliön lähettyviltä.

-Missä se on?

-En tiedä, mutta kyllä hän kyselemällä löytää.

Matkatavarasäiliön löysin, mutta vaunu ei ollut vielä tullut:

Emmekä anna tavaroita ennen kuin huomenna.

-Mistä minä voin löytää äskettäin Suomesta tulleen junan?

-Se saattaa mennä neljännellekymmenennelle raiteelle.

-Missä asti se on?

-Tuonne päin.

Edes sen sanoi, haukoin henkeä ja menin yhden junan alle, toisen ympäri, mutta paikalla olin, kun juna tuli.

Hyvä mies, ettekö antaisi tavarani pois, asemalla tuli vähän hämminkiä, enkä kerennyt.

-Olen jo pannut kaikki lukkoon.

-Jos minä nyt oikein nätisti pyytäisin, katsokaas, kun emme voi jäädä, toiset ovat jo ostaneet liput.

Antoi pois! Mutta mitä minä niiden kanssa teen? Neljäkymmentäraidetta pitää mennä, ja minulla kaksi minun kokoista säkkiä ja matkalaukku. Mitään ei saa jättää, varastetaan heti. Jos tähän vielä lisätään minun kunto, infarktinjälkeinen tila ja nitrot niin voi vain aavistaa, jos osaa, mikä on tilanne. Vaikka Igor tuleekin, ei hän täältä osaa minua etsiä, edessä on monta junaa. Ei muuta, kuin vaikka metri kerrallaan, mutta eteenpäin. Yksi mies työkiireiden keskellä ainakin yhden junan yli nakkasi tavarat. Apua ei saanut, kun ei ketään ollut näkyvissä. Otan säkin, vien jonkun metrin, palaan hakemaan seuraavaa, ja sitten seuraavaa. Kun olin päässyt pois junien takaa ja loppumatka oli tienvierustaa, pitkästi vielä, olin sittenkin mielissäni, ainakin täältä voin seurata, koska Igor tulee näkyviin. Nitroja jouduin ottamaan joka minuutti. Nyt on näkyvissä matkatavarasäiliö, ja sinne tulee Igor ja Ija.

Igor! -Huudan niin paljon kun jaksan, ääni tulee kimakkana, jota se ei tavallisesti koskaan ole.

Nyt he näkivät minut, lähestyvät, pelästyvät minun näköä:

-Istukaa, meillä ei ole kiire. Älkää liikkuko, loput teemme itse.- Viisas Igor seuraa, on säikähtänyt, jälestä päin kertoi, että olin punanen, kuin punajuuri ja nokka aivan valkoinen, nitropurkki lujasti puristettuna kämmeneen. Ei tainnut olla häävi nähtävä.

Suomessa on kuollut täti Maija, perunkirjoitukseen tarvitsen isän ja Aaku sedän kuolintodistukset. Isä on jo rehabilitoitu, mutta kuolintodistusta en aikanaan hakenut, nyt taas käännyn KGB-n puoleen ja samalla kysyn sedästäni, sillä jos hän olisi ollut nämä vuodet elossa, olisi hän tullut meille apuun.

Isästä sain tietää, että kuolintodistuksen voin saada Prionezhjen piirineuvoston henkilörekisteristä. Sieltä sainkin, kuoleman syy on keuhkokuume, kuolinpaikkaan on vedetty viiva. Kuollut viidenkymmenenkahden vuoden ikäisenä 6 päivä joulukuuta 1943. Tiedän, että se ei ole totta, mutta nielen tiedon.

Aukustista saan paperit, että hän on rehabilitoitu, ja hänen kohtalosta tullaan ilmoittamaan kotiin. Niin tekivätkin, KGB-n mies tuli kotiin ja sanoi:

Valitan, minulla on ikävää sanottavaa. Teidän setä Juha Aukusti Tölli oli vangittu ja hänet oli kolmikko tuominnut teloitettavaksi 23 päivä syyskuuta 1938.

Aukusti, kun suvussa on monta Aukustia, tätä eloon jäänyttä sanotaan Perkkiön Kustiksi, syntymäkodin mukaan, on asunut jo useamman vuoden Inkerin maalla. Vanha tuttava inkerinsuomalainen Mari Mazur on kauan jo ollut leskenä, onhan heidän mukavampi olla yhdessä, siellä auttavat toinen toistaan. Aukustillakin on töitä, pitää mökkiä kunnossa ja hoitaa kasvismaata. Aina, kun kuljemme jossain päin maailmaa, käymme heitä tervehtimässä. Aukusti kirjoittaa, jos jotain tapahtuu, ensin kysyy neuvoa, vasta sitten kääntyy lääkärin puoleen, vaikka olen pyytänyt häntä tekemään päin vastoin. Kerroin Aukustille nähdessäni hänet, siis nyt tälle, Perkkiön Kustille, hänen serkkunsa, meidän setä Aakun kohtalosta. Hän vain surullisesti sanoi:

Miksi hänetkin, niin kiltti mies, ja yksi silmä.- Ihan kuin se olisi ollut tärkeintä.

Yhdessä kirjeessä on Aukustin tapaisella huumorilla kirjoitettu että,”minun mahaan on kasvanut patti, se on kipeä, jotain ne puhuu “risasta” olisko se syöpä”. Vastaan heti, että sido vatsa tiukalle pitkällä pyyheliinalla, tai leikkaa pitkä pala lakanasta, se on kaikkien kirjoittamasi mukaan repeämä, tuo nimikin kuulostaa siltä, sen täytyy olla “gryzha”, mutta lääkärin vastaanotolle pitää mennä.

Seuraavan kerran hän kertoo, että kaikki olisi hyvin, mutta tuli “kusilukko”, vastaan siihen, että pian on saatava lääkärin apua, varmaan painaa eturauhanen. Sitten hän kirjoittikin, että joutui kutsumaan ambulanssin, mutta “kun se oikein tärryytti, pysäytin sen ja sanoin, että pitäis päässä välillä kuselle”.

Sitten kirjeet muuttuivat vakaviksi. Marille on jotain tapahtunut, ei muista tämänpäiväisestä mitään, “olla tollottaa ja naureskelee”. Lähdin katsomaan, Eeva ei pääse, hän on hommannut lampaita ja Ville on huonossa kunnossa.

Kun ne eivät ota häntä sairaalahoitoon, enkä minä tiedä, mikä häntä vaivaa.

-Aukusti, tämä on dementiaa, eikä sitä voi parantaa. Täytyy vain oppia tulemaan toimeen.

Olin jonkun päivän, joskus Marikin innostuu :

Miksi te kaikki teette valmiiksi, minä laitan teille teetä.

Tee oli Marin mielestä valmista.

Mene sinä laittamaan kupit pöytään, - sanoi hän minulle.

Voi Mari parka! Kutsuin Aukustin katsomaan. Onneton oli teekannuun pannut tulitikkuja hautumaan.

Semmosta se tekee ja loukkaantuu, jos en anna tehdä.

Täytyi pestä teekannu ja laittaa uutta teetä.

Miten sinä niitä kuppeja niin kauan laitat?

Vaikeaa tämä on Aukustille, mutta minäkään en voi jäädä. Yksi naapuri, jonka perunamaa on samassa aitauksessa, lupasi, että hän auttaa aina, kun Aukusti tarvitsee apua.

Kun Aukusti täytti kahdeksankymmentä, kirjoitti hän “Minulla tämä terveys menettelis vielä, reumatismi vain kouristelee ja selkä on kipeä, keppiin pitää turvautua. Tarkoitus ol