T Ö L L I N T Y T T Ö

T Ö L L I N T Y T T Ö

Eila Tölli-Kalinina

O S A 8 / 8

E n s i m m ä i n e n p a i n o s

K L - P a i n o Y l i v i e s k a 1 9 9 8

J u l k a i s t u s ä h k ö i s e s s ä m u o d o s s a

j a t k o k e r t o m u k s e n a

h e i n ä - e l o k u u s s a 2 0 0 1

w w w . e t u s i v u . n e t

Soittelen aina Eevalle, että tietäisin, miten äiti voi. Äidin ikä lähestyy kahdek-saakymmentä, mutta hän ei ole koskaan rauhassa, hänellä on oma perunamaa, mansikoita ja kukkia hoidettavana. Aina jotain puuhaa. Keväällä käski Eevan soittaa, että me Nikolain kanssa kävisimme auttamassa perunan maahan:

Äiti sanoi, että tänä lauantaina teidän on tultava.

-Voit kertoa, että tulemme.

Mutta kun tulimme, oli äidillä peruna jo istutettu.

Tiesithän sinä, että me tulemme, mikä kiire sinulla oli. Nikolain katse viestitti, että minähän sanoin, niin kuin sanoikin.

-Saattahan pittää mukavan pyhän, minä lämmitän saunanki, -niin äidin tapaista, ei kannattanut panna vastaan, eikä tukkia auttamaan, pois hän olisi kumminkin lähettänyt.

Taas jonkun ajan päästä soitan.

-Miten te pärjäätte?

-Äidillä on korkea verenpaine, pyysin lekuria käymään hänen luona.

-Onko äiti yhtään parempi?-kysyin seuraavana aamuna.

-Kun tulin töistä, ei äitiä ollut kotona, illalla tuli metsästä iso kuhmu otsassa. Jalka oli tarttunut juurakkoon ja hän löi ohtansa kantoon, -kertoi Eeva.

-Miten hänet saisi pysymään kotona, jos jotain metsässä tapahtuu, emmehän edes tiedä, mistä häntä haettaisiin

-Äiti vain sanoo, että mettässä on niin hyvä olla, ja tuo sieltä vielä marjojakin.

Meillä kummallakaan ei ole puhelinta, jouduin odottamaan seuraavaa aamua.

Minä täällä taas, miten siellä nyt voidaan, onko nyt mitään tapahtunut?

-Eilen illalla äiti tuli metsästä aivan märkänä. Kysyin, että mitä nyt on tapahtunut. Hän kertoi, että kun lähti jokia ylittämmään, rupesi päätä viettämmään ja kaatui jokkeen.

Marjat oli tuonut kotiin, eikä edes kastellut niitä, sano vain, että saattaahan sitä ihiminen kaatua.

Syksyllä äiti täytti kahdeksankymmentä vuotta. Hänen juhliin tulivat kaikki lapset ja lastenlapset, äiti on kovasti laihtunut viimetapaamisesta, vaikka aikaa siitä ei ole mennyt kovinkaan paljon. Kun jäimme kahdestaan huoneeseen, sanoi hän:

Tuossa se nyt on.

-Minkä sinä luulet siinä olevan?

-No syöpä, koitappa, minkälainen makkara.

Vatsalaukun yläosasta oikealle oli selvästi tuntuva makkaran muotoinen kova paikka. Äiti ei koskaan ollut puhunut kivuista, mutta niin kauan kun muistan, hän puhui että “syvän allaa korventaa” ja otti soodaa, lääkärin tarkastukseen ei suostunut lähtemään. Ei tälläkään kertaa, vaikka houkuttelin häntä mukaani.

Jos se minun aika on tullu.

-Lähde nyt kumminkin, jos siellä saataisiin mieluisempaa ruokaakin.

-En minä nyt, jonkun ajan päästä tuun itte.

Jonkun ajan kuluttua hän tuli Belomorskiin, toi mukanaan vielä tuliaisiakin, hilloja ja perunoita.

Ei sinun niitä olisi tarvinnut lähteä kantamaan.

-On se niin mukava, ku voi jottain tuuva.

Poliklinikalla otti vastaan syöpäpotilaita Petroskoista tullut spesialisti. Vein äidin vastaanotolle. Lääkäri tarkasti hänet alkoi kirjoittaa lähetettä Petroskoin sairaalaan. Äiti meni pukeutumaan. Kuultuaan äidin iän, hän heitti kirjoituksen syrjään ja oli minulle vihassa

Miksi tuotte hänet vastaanotolle, on vain päivien kysymys, ei häntä voi parantaa. Kirjoitan korttiin, kun tulee kovat kivut, tullaan tekemään morfiinipiikki.

-Tuon hänet vastaanotolle niin monta kertaa, kun tulette tänne. Hän on äitini, enkä voi sanoa hänelle, että ei häntä voi hoitaa.

Lääkäri katsoi vihaisesti, mutta ei sanonut mitään.

Ostin apteekista novakaiinia, sillä puudutetaan, kun hammasta revitään, ennen syöntiä annoin sitä lusikalla, se turrutti kivun, eikä se tuntunut ruuan alas mennessä. Tietysti neuvottelin lääkärin kanssa, sain reseptinkin. Nikolai tuli töistä ennemmin, nyt seisottiin taas maitojonossakin, ruokatavara alkoi vähentyä kaupan hyllyiltä. Jostain sain sellaista erikoisuutta, kun talkkunaa, äiti oli joskus maininnut, että haluaisi semmoista velliä, joka ei takertelis nielussa.

Äiti ei jaksanut enää mitään tehdä, joutui olemaan paljon kotona yksin. Gena ja Raija olivat saaneet oman asunnon ja kävivät vain iltaisin jos oli aikaa. Äiti muisteli paljon nuoruuttaan Suomessa.

Lapikkaissa tanssittiin Kalajoen sillalla siellä Nivalassa. Kinttupolokua Karvoskylältä kirkonkylälle, miten lie jaksettiinki. Muistattako ees mummua? Kukkolan Riku asui siinä lähellä, se on vielä elossa, ku meet seuraavan kerran, niin käyhän tervehtimässä.

-Jospa sinäkin vielä lähtisit.

-Ei minusta ennää oo käyjäksi, -vähän aikaa mietittyään, hän jatkoi:

-Koko elämäni olin toivonu, että olis päässy sinne kuolemaan. Jospa te joskus pääsisittä.

16 päivä tammikuuta Gennadij täytti 30 vuotta, meidän olisi pitänyt illalla mennä onnittelemaan, mutta minä en voinut, äiti oli koko illan puhunut, kuin olisi lähdössä ja halusi ennen lähtöä puhua kaikki asiat.

Olisit ny menny, mitä ne ajattelevat, ku et tuu, kyllä minä pärjään, annot sen tapletin, se helepotti ja saatan nukahtaakki.

17 tammikuuta aamuyöllä äiti oli nukahtanut pois. Kävin vielä yöllä katsomassa, kun Nikolai tuli kotiin, mutta hän näytti hengittävän rauhallisesti, aamulla hän ei enää herännyt. Siihen päättyivät suomalaisen naisen pienet ilot ja suuret surut kaukana kotimaastaan.

Aina joskus Segezhan rakennustrusti pyysi tekemään tilintarkastuksen samanlai-sissa rakennustyälaitoksissa, kun oli meidän belomorskilainen. En mielellään lähtenyt, koska omat työt jäivät rästiin. Nyt olisi pitänyt käydä Kostamuksessa, se kiinnosti, Kostamus oli uusi kaupunki, siellä urakoitsivat suomalaiset. Halusin verrata, mikä ero on suomalaisten ja venäläisten rakentajien välillä.

Jos kerran täytyy, niin lähettäkää päiväkäsky, -vastasin soittoon.

Ensimmäinen ero oli siinä, että viisikerroksinen talo projektin mukaan oli meidän rakennettava alle miljoonan hinnasta, sillä rahalla käytimme Segezhan tehtaan betoni ja puurakenteita.

Suomalaiset urakat tulivat maksamaan puolitoista kertaa enemmän, rakennusmateriaali tuotiin Suomesta.

Seurasin hotellin ikkunasta, miten työ oli suomalaisilla järjestetty. Ennen rakennusmiesten tuloa paikalle saapui pieni traktori lumilingon kanssa, puhdisti ja hiekotti tiet. Rakennusmiehet saapuivat paikoilleen, kenenkään ei tarvinnut mennä selvittämään, mihin tänään mennään, se oli jo tiedossa. Työpaikan konttooriin meni vain työnantaja, näytti, että kenelläkään ei ole kysymyksiä. Rakennusmateriaalit olivat paikalla ja suojattu muovilla lumelta. Työ jatkui taukoamatta kahvitunnille asti, joka kestää vajaat puolituntia.

Olisin mielellään käynyt puhuttelemassa vaikkapa työnjohtajaa, mutta en kehdannut.

Sattui niin, että oli Suomen itsenäisyyspäivän aika. Rakennushallinnon naiset ehdottivat, että mennään suomalaisten juhliin, siellä varmaan tanssitaankin. Lähdimme kaikki sinne.

Juhlapuheiden jälkeen oli tanssit. Istuin jonkun aikaa, mutta sitten yksi suomalaisista erehtyi hakemaan minutkin tanssiin. Hallin lattia oli tahmea, se oli urheilusaliksi tarkoitettu ja mies alkoi eleillään näyttämään, että kyllähän tässä tansittais, mutta lattia ei luista, hän hieroi kengänpohjaa lattiaan ja levitteli käsiään. Etkö ymmärrä?

-Olisihan tuon voinut suomeksikin sanoa,- sanoin hänelle.

Mies ei osannut odottaa, että täällä aletaan hänelle puhua suomea, sekaantui niin että odottamatta tavan mukaan toista peliä, jätti minut keskelle lattiaa. Hän oli kohta kertomassa toisillekin ja näytti minuun päin, selvästi tarkoitti, että tuo tuolla puhuu suomea.

Sen jälkeen kyllä olisi ollut tanssittajia, löytyi puheenaiheita, palkkasysteemistä, ammattiliitoista ja ties mistä, mutta huomenna oli työpäivä.

Vielä kerran jouduin lähtemään tilintarkastusta tekemään, tällä kertaa Louheen. Meitä oli useampi henkilö, mukana oli meidän tuotantoosaston päällikkö myös, naishenkilö, Aleksandra. Asunnossa, jossa elimme, oli kamalan huono ja kylmä. Aleksandra illalla kertoi, että hän on sairastunut. Hänellä on sydän kipeä. Olin vanhin sakista, täytyi rauhoittaa Aleksandraa.

-Vedä henkeä syvään ja päästä ilma äkkiä pois. Hyvä, tunnetko pistävää kipua?

-En.

-Anna pulssi. Hyvä, pulssi on tasainen ja täysi. Sydämessä ei ole vikaa.

-Käännyhän äkkiä.

-Oi!

-Sinulla on kylkiluidenvälinen miosit. Tarvitset lämpöä ja lepoa. Aamulla menet käymään lääkärin vastaanotolla,- kujeilin, enhän minä voinut arvioida, mikä todellisuudessa Aleksandraa vaivaa, tiesin vain, että hän on nuori ja terve ihminen.

Aleksandra oli jäänyt huoneeseen, saimme paikat oikeasta hotellista, siellä oli paremmat olot. Kun illalla tulin töistä, Aleksandra nauroi ääneen.

Tiedätkö mitä, lääkäri puhui justiin niillä sanoilla joita sinäkin käytit, mistä arvasit. Lääkärin huoneessa rupesin nauramaan, varmaan lääkäri luuli, että olen psyykkisesti sairas. .Mistä muuten tiesit?

-Olin semmosena keskenkasvuisena usein tulkkina lääkärin vastaanotolla, se on sieltä. Lääkäri kyseli, ja kun tiesi, että ei ole mitään muuta syytä kipuun, oli aina varalla miosit tai lumbago, se on useinkin lihaskipua, tai hermonpää puristuksissa, johtuu väärästä äkkinäisestä liikkeestä ja vilustumisesta. Suokaa nyt lääkärit anteeksi, ei minun diagnoosista mitään seurauksia voinut olla.

Toisten tarkastajien osat oli jo tehty, jäin yksin jatkamaan. Nikolai oli mennyt kotikaupunkiin lomalle, niin että minua ei erikoisesti kukaan kaivannut. Louhessa näytti olevan vielä huonompaa, kuin Belomorskissa, ravintolassa tarjottiin aina vain läskisoosia, en voinut sitä enää syödä, ostin bulgaarilaisia kurkkuja, joissa oli voimakkaasti pippuria ja muita mausteita. Tunsin yöllä kovaa kipua oikealla puolella vatsaa. Umpisuoli. Tunsin kuumeen nousevan, mutta en halunnut yöllä ketään häiritä, kastelin kylmässä vedessä pyyheliinan ja panin sen kipeään paikkaan. Aamulla kipu uudistui, laitoin tavarani siihen kuntoon, että joudun menemään leikkaukselle. En uskaltanut mennä linjaautolla töihin, menin hitaasti kävellen, siellä jätin aktin konekirjoitettavaksi ja kerroin, että minun pitää mennä kirurgin vastaanotolle, saattaa olla, että leikattavaksi. Vastaanottoa ei ollut, kävelin suoraa sairaalan puolelle. Kirurgi puhui jonkun kanssa ja jouduin odottamaan.

Mitä te halusitte?

-Minä tulin umpisuolen leikkaukselle.

-Ja niin suoraan leikattavaksi.

-Niin luulen.

Kirurgi tarkasti minut ja antoi komennon:

Heti pöydälle!

Minun ei annettu edes itseni mennä, kuljetettiin kärryillä. Kun olin selviämässä nukutuksesta, näin, että ympärilläni on paljon ihmisiä.

-Se oli jo puhkeamaisillaan. Miksi odotitte aamuun asti?

Kuume ei tahtonut laskea, minulle tehtiin monomiciinipistoksia monta kertaa päivässä.

Mikä ihmeen potilas sinä olet?

-Heittäkää nuo pistokset pois, panette kylmään veteen liotettua ainetta, minun keho hylkii sitä. Sen jälkeen minua vilustaa ja nousee kuume.

-Voi kun sinusta pääsisi eroon, olet niin vaikea potilas. Pannaan tiputukseen, että vahvistut.

Kun sairaanhoitaja toi tiputuslaitteet, sanoin hänelle, että:

Tuohan lähemmäs ruisku amidopirinin kanssa, kohta nousee kuume neljäänkymmeneen.

-Taas se muka tietää.

Minä tunsin, että minua mahdottomasti vilustaa, se on kuumeen merkki.

Yhden päivän olisit edes ilman kuumetta, heti laskisin sinut pois,- sanoi kirurgi.

Minä täräytin mittarista kuumeen alemmas, ennen kuin mittarit kerättiin ja pääsin pois sairaalasta.

Kotona ei ollut mitään tietoa Nikolaista, tavallisesti jos oli kaksikin viikkoa pois, kirjoitti hän kirjeitä. Kirjoitin itse, mikä nyt on.

Sain kirjeen Nikolain veljen tyttäreltä, hän kirjoitti, että setä on sairas, eikä osaa kirjoittaa. Sitä tässä vielä puuttui, Nikolai on saanut insultin. Kun minun kirje oli tullut, ja siellä saatiin tietää, että olen ollut pitkän aikaa sairaalassa ja minulle on tehty leikkaus, Nikolai ei odottanut, että pojat olisivat käyneet hakemassa hänet, vaan lähti kolmen vuorokauden matkalle yksin.

En uskaltanut käydä edes ravintolassa, pelkäsin, että en löydä omaa paikkaa,- mutta yksin tuli pois, Moskovassa vaihtoi toiselle asemalle, toiseen junaan. Valmistin hänelle kylvyn, sillä aikaa hän etsi itselleen vaihtovaatteita ja parranajovehkeitä.

-Sinulla on aina ollut tapana vaihdella huonekalujen paikkoja, mutta miksi nyt olet muuttanut pistorasiatkin eri paikkoihin.

Ei passaa väittää vastaan, miten minä hänet nyt jätän koko päiväksi yksin. Nikolai on jo eläkkeellä, mutta minun pitää vielä olla työssä.

Hitaasti Nikolai alkoi palautua, paljon oli muistista mennyt tykkänään, mutta soitto ei ollut unohtunut, oikeastaan sen kautta palasi muisti, jokainen soitettu kappale toi mieleen jotain, hän vain kysyi, että muistaako oikein. Vieraat, eikä omat pojatkaan, huomanneet tapahtunutta muutosta. Kaikki entiset luonteen piirteet olivat terävöityneet. Jos hän oli ollut ennen huolissaan rahankäytöstä, niin nyt hän selvästi pelkäsi minun tuhlaavan ja jakavan velaksi saamatta takaisin. Kirjaimet piti opetella uudestaan, iltakaudet opettelimme, sitten yritettiin lukea. Kun kirjaimet oli tuntenut koko sanassa, olivat ensimmäiset unohtuneet. Päiväksi jätin kynän ja paperia, käskin kirjoittaa paperille, jos jotain tulee mieleen, kun oli käsketty, hän kirjoitti, mutta kirjoittamaansa ei osannut lukea.

Sormenpäät enää vain tuntuvat turralta, -kertoi hän kun kyselin.

-Harjoittele vain kaiket päivät haitarilla, kyllä se menee ohi.

Valentin on mennyt naimisiin, kaikki, jotka tunsivat tytön, varoittivat, että nyt teette virheen, siitä naimakaupasta ei tule mitään, tyttö on niin turmeltunut. Valentinin työ on metsässä, soita ojitetaan, ja hänen on mentävä aina viikoksi.

Meidän rakennusfirmassa muuttuu johtajat melko tiheään tahtiin. Belomorsk on vaikeaa rakennusmaata. Meren rannalla maaperä on joko kalliota, suota tai hyllyvää, pohjatonta moreenaa. Kaupunki on tiheään rakennettu, jokainen kauha maata saadaan vain räjäyttämällä kallio. Suurta panosta räjähteitä ei saa panna, maanpinnassa on niin paljon kaapeleita, joille on vaikea löytää karttaa, ja läheiset puutalotkin voivat hajota. Jokaiselle räjäykselle täytyy hakea erikoinen lupa, ammattilainen tulee, kun kerkeää, Murmanskin alueelta. Kaikki isommat koneet omistaa yksi Segezhatrustin mekanisoitunut

osasto. Belomorskiin saamme koneita pidemmäksi ajaksi, kuukaudeksi vähintäin ja maksetaan siitä, kun ne seisoo. Rakentaminen on työlästä, hidasta ja kallista. Kustannukset taaskin erittelen mahdollisimman pieniksi, on helpompi analysoida.

Jokainen minun aikana ollut johtaja uudelta paikalta lähettää tietoja, että olisi valmis ottamaan minut töihin, kutsuja sain Segezhasta, Petroskoista, BAMin tunnelirakennusfirmalta, Latviasta. Mutta enhän voi hypätä toimitusjohtajien perässä. Syy oli se, että en yrittänyt hinnalla millä tahansa näyttää mahtiani, “ei ole rahaa näihin tarkoituksiin” mutta etsin ratkaisua niin, että ohjeita ja lakia olisi noudatettu ja laillisesti saatu rahoitettua tarpeet. Pari kertaa kuussa toin toimitusjohtajalle raportin siitä, paljonko laskuja on odottamassa maksua, paljonko tarvitsen palkan maksuun, paljonko ja keneltä on odotettavissa tilille. Mikä on tilanne pankissa, onko heillä vara antaa lainaa. Kerroin, että nyt on teidän vuoro ja vastuu arvioida tuotantomäärä, paljonko voin ottaa vakuutena lainaan. Meidän pitää etukäteen osata ilmoittaa pankille tarpeet ja sitten käyttää ne.

Kumminkin Latviassa päätin käydä katsomassa paikanpäällä, minkälaista siellä on. Asunto luvataan heti, se on erikoisuus, että tarpeellinen spesialisti saa asunnon odottamatta. Pääkirjanpitäjät on pantu niin suureen vastuunalaisuuteen, että halukkaita on vähän. Olen melkein valmis muuttamaan.

Hyvä asunto, kaunis paikka Valmiere, trusti on Cesisin kaupungissa, joka on kuin satumaa, joutsenet uivat lammessa ja omenapuut kasvaa teiden vieressä, niin kuin meillä kuuset. Katsoin kirjanpitoa, he täyttävät kaikki kirjat latviaksi, mutta termit ovat yleisiä kaikilla kielillä, ja kirjaimet ovat samat, kun suomenkielessä. Trustin pääkirjanpitäjä varoittaa, että heillä on tuntuva nationalismi, emme hyväksy venäläisiä. Toimitusjohtaja kiirehtii kertomaan, että minä olen suomalainen, oikein Suomessa syntynyt, ehdottomasti rehellinen.

Kiinnostus muuttuu myötämielisemmäksi, toivovat kovasti, että suostuisin.

Nyt kysymys onkin vain miten tähän puoliso suhtautuu. Yllättävän helposti Nikolai on valmis muuttamaan. Nykyisen työpaikan toimitusjohtaja on surullinen.

Älä mene, kumminkin Latviassa vihataan kaikkia tulokkaita.

-Siitä oli jo siellä puhe, mutta kun olen suomalainen, tuntuivat hyvinkin hyväksyvän.

Toimitusjohtaja yrittää vielä puhua, mutta katkaisen heti puheen sanomalla:

Kuule, nyt asia ei ole minusta kiinni, Kalinin on tehnyt päätöksensä ja on alkanut laittaa tavaroita matkakuntoon.

Parin tunnin kuluttua toimitusjohtaja tuli aurinkoisesti hymyillen :

Kalinin ei lähde minnekään, peruuta lopputilihakemus.

En uskonut ennen kuin puhuin Nikolain kanssa.

Eila, sinä siellä pärjäät, kun olet suomalainen, mutta miten minä ja pojat sopeudumme. Emme lähde, kohta sinäkin pääset eläkkeelle, eletään sitten aivan erilailla. Vuonna 1982 jäänkin eläkkeelle, asunto muuttuu konttooriksi, työpaikalta usein tullaan papereiden kanssa, Nikolai on vihassa:

Miksi et opettanut heitä silloin, kun olit töissä.

-Täytyy olla vielä oma kiinnostus, ei toisen päähän pakolla mitään saa. Ja kirjanpito Venäjällä on monimutkaista, ja vaatii paljon lisäselvennyksiä ja liitteitä taseeseen, niitä ei kouluissa opeteta.

-Nyt jätät kaikki työt ja toisten auttamisen, mennään Eevan luo, autetaan mieluummin siellä.

Niin teimmekin. Olimme olleet Eevan luona jonkun päivän, autoimme sen verran, kun kerkesimme. Aika kului, oli kiva olla paljon ulkona, luonnossa. Yhtenä iltana naapuri tuli kutsumaan Eevaa puhelimeen, hän on miliisi ja hänellä on puhelin.

Siellä on kiireistä asiaa teille.

-Kummalle meistä?

-Kumpi vain tulee.

Eeva lähti. Tuli jotenkin sen näköisenä, että nyt on huonoja uutisia.

Kuka? - Arvasin, että kysymys on pojista.

-Jura on hirttänyt itsensä.

-Miksi?

-Eihän sitä kukaan tiedä, mennään kaikki Belomorskiin.

Jura, Villen vanhempi poika, oli jo naimisissa ja hänellä oli neljän vuoden vanha poika. Olisiko ollut humalassa? Viinan käyttö on mennyt vieläkin suuremmaksi. Kun puhun viinan juonnista omien, ja sisarusten poikien kanssa, he nauravat minun huolestu-neisuudelle.

Emmehän voi olla valkoisia variksia, kaikki käyttävät alkohoolia. Turhaa sinun pelko on.

-Katsokaahan, että ette muutu mustia mustemmaksi.

Juran hautajaisten aikana Ville sai ensimmäisen vakavan astmakohtauksen. Hän oli jo pitemmän aikaa yskinyt, syytimme häntä tupakanpoltosta, sen hän oli aloittanut jo sodan aikana, ollessaan kolmentoista.

Olin Juran luona kotona, kun hän lähti yövuoroon töihin, leikin pikkupojan kanssa. Samaa matkaa vielä menimmekin, mikään ei näyttänyt olevan epäkunnossa. Aamulla tultiin sanomaan, että siellä Jura roikkuu suihkuhuoneen patterissa narun päässä,- kertoo Ville.

Nikolai lähti Villelle kaveriksi. Miehet olivat ottaneet jo ruumiin pois narusta, ja kertoivat, mitä olivat nähneet kun tulivat pannuhuoneeseen.

Jura oli kaikki laittanut kuntoon, vienyt pois tuhkan, pannut pesän täyteen hiiltä, ovet sisältä päin kiinni. Ja sitten tehnyt tuon tempun.

Pöydällä oli levällään särkylääkkeitä ja kaikki ensiaputarpeet, ei mitään merkkiä siitä, että hän olisi käyttänyt alkohoolia. Koko loppuikänsä Nikolai uskoi, että Juralla oli jotain kipuja, mistä kukaan ei tiennyt.

Sinne vietiin mummon viereen poikakin.

Villekin on eläkkeellä, mutta toivottu metsästys ja kalastus taitaakin olla mennyttä harrastusta. Astmakohtaukset toistuvat monta kertaa päivässä, eikä siihen auta muu kun verisuoneen viety lääke. Ville ei suostuisi häiritsemään ambulanssia niin tiheästi, ja sitten kun se kutsutaan, ambulanssissa kulkeva välskäri on vihassa:

Miksi odotatte viimeiseen tippaan asti, sitten ei tahdo saada neulaa suoneen, kun veri menee niin sakeaksi.

Kumminkin Ville haluaa käydä metsässä, hän menee Malengaan Eevan luo, siellä hänellä on mopedi, jolla pääsee melko lähelle metsämökkiä. Kaikki tarvikkeet, eväät ja koirat vie Volodja, hänen poika.

Malengassa asuu vielä Tenhon Rasseli, ainoa Tenhon perheestä, leskenä, vaimo Shura on kuollut sydänkohtaukseen, Villen nuoreeden ystävä ja metsästyskaveri. Nyt he voivat muistella, mitä aikoinaan tuli tehtyä:

Muistatko, kun minä ammuin metsoa ja se oli niin lähellä että joitakin haulia meni sinun käsivarteen?- Muistelee Rasseli. -Tuli kiire pois metsästä, mutta lääkäri sai ne pois.

-Vielä siellä yksi nytkin pyörii. Se nyt ei ole mitään siihen verrattuna, kun talvipakkasella olimme kaukana, lähdimme mäkeä alas laskemaan suksilla, minä lensin takapuolelle ja pyssy laukesi, vaikka oli varalukossa. Silloin minä säikähdin oikein tosissaan. Verta tuli sinun reidestä kuin vettä suihkusta. En ole ikinä mennyt niin lujaa suksilla, kun silloin. Kerkesin ennen kun miehet olivat lähteneet pois.

Vuonna 1984 käymme Eevan kanssa kahdestaan Suomessa. Olimme taas tulleet serkun kutsulla. Täti Maija on jo sairas. Nyt on Eevan vuoro tutustua suomalaisiin sukulaisiin, hän on tyytyväinen matkaansa. Eevan tyttären Ninan olisi pitänyt tulla yhtäaikaa meidän kanssa. Asumme eri suunnilla Karjalaa, Ninan viisumi ei ollut valmis ja hän jäi meidän kyydistä. Mutta Nina on rohkea, vaikka suomenkielen taito hänellä on hyvin heikko, uskaltaa hän lähteä yksin, me olemme jo palanneet lomalta. Helsingissä häntä vastaan tulee pikkuserkku Maija.

-Siellä Nina istui asemalla ja söi jäätelöä, -kertoi Maija.

Onneksi tunsivat toisensa, ja Maija panee Ninan junaan, menemään kohti Nivalaa. Nina tykkäsi käynnistä, toisillakin oli hänen kanssaan hauskaa, kun sanakirjan avulla keskusteltiin ja tuli hauskoja väärinkäsityksiä.

Villen kunto on huono. Koitan hänelle puhua, miten vaikeaa meille on, kun hän on metsässä.

Eevakin koittaa puhua järkeä Villelle, emme ollenkaan tykkää siitä, että hän on yksin siellä kaukana metsässä:

Mitä me teemme, jos sinulle siellä jotain tapahtuu?

-Sitä samaa Eilakin jauhaa. Ei minulle metsässä mitään satu. Siellä minä saatan edes hengittää.

Kotona käy aina joku pyytämässä joksikin päivää apuun, on uusi suunta, voi järjestää osuuskuntia, tehdä töitä, maksaa veroja ja nämä tarvitsevat kirjanpitoa. Mutta osuuskunnat eivät voi vielä toimia, sillä tavarat ovat kaupoissa niin kalliita, että palvelut tulee maksamaan liikaa, tukkuhintamyyntiä yksityisyrittäjälle ei ole. Ihmiset eivät ole tottuneet korkeihin palveluhintoihin, eivät pysty niitä maksamaan ja suurin osa osuuskunnista hajoaa. Monta kertaa olen luvannut, että en enää tee töitä. Autan taas joitakin saamaan kirjanpidon alkuun.

Miliisilaitoksen yhteydessä on omavarainen yritys, joka asentaa signaaliäänimerkkiä kauppoihin ja vaikka asuntoihin, jos joku haluaa maksaa. He pitävät töissä miliisin uniformua. Yhtenä päivänä tuli yrityksen toimitusjohtaja pyytämään töihin:

En tule, olen mieheni kanssa sopinut, että en mene enää minnekään.

-Vaikka tämän kuun palkat laskemassa.

-Puhukaa miehelleni.

-No käy sitten,- suostui Nikolai.

Ei taaskaan ketään edes etsitty, kun tein kaikki työt, siinä meni puolitoista vuotta, sittenkin itse löysin itselleni sijaisen.

Virkaan on astunut Gorbatshov, hän on huolissaan siitä, miten paljon viinaa juodaan, hän saa liikanimen “Limonaadi-Misha”. Ilmestyy yhä enemmän irtolaisia, ihmisiä, joilla ei ole asuntoa, eikä työtä, vaikka heitä yritetään saada työelämään, eivät he pysy. Heidät tunnetaan nimellä BOMZ (без определённого места жительства) tai ilman pysyvää asuinpaikkaa. Suurin osa heistä on pahasti alkoholisoituneita, tarvitsevat hoitoa, sitä ei järjestetä. On, kyllä narkologin vapaaehtoinen vastaanotto, mutta alkoholisti ei tunnusta tilannettaan, vielä vähempi, kun heitä on joukoittain.

Miliisilaitoksessa sain käsiini salaisen kirjeen tutkimuksista, jotka on tehty viinanjuonnin tuloksista. Siperian kolhooseissa harvoin mieshenkilöt saavat elää eläkeikään, juopottelun seuraus on kuolema. Yhtä Venäjän kansalaista kohti ottaen huo- mioon vuoden - sadan vuoden ikäiset, juodaan 12 litraa puhdasta alkohoolia vuodessa. Jos ennen sotia kehitysvammaiset lapset oli harvinaisuus, niin nyt kouluja kehitysvammaisille on moninkertainen määrä. Johtuiko se alkohoolista, vai olisiko muita syitä? En tietystikään voi muistaa kirjeen täyttä sisältöä, mutta olin kerta kaikkiaan paniikkikauhussa. Ainakin siinä ehdotettiin, että viinan osto pitää vaikeuttaa. Siis tuottaa suuremmissa pulloissa, että sen ostaminen vaikeutuisi.

Alkoholisti on niin kekseliäs, eikä ollenkaan huolestunut, meni kaupan viereen, kun seuraava tuli, nosti sormen ja sitten toisen viereen. Siis tuletko toiseksi? Kun heitä on jo kaksi, seuraavalle näytetään jo kolmatta sormea, tuletko kolmanneksi.

Puolessa tunnissa otin tärkeimmät kohdat, noin kolme sivua ja jaoin niitä moneen perheeseen. Monet olivat sitä mieltä, että minä nyt olen sairas, ei hätä tämän näköinen ole.

Kumminkin viinan saanti vaikeutettiin, sitä alettiin myydä kupongeilla. Kaksi kuponkia kuukaudeksi. Mutta pian siihenkin konsti löytyy. Viinakupongeista tulee kaiken ekvivalenssi, sillä voi ostaa ja myydä. Kupongit vaihtavat omistajaa ja päätyvät alkoholisteille, ja juopoille.

Saattaahan olla, että on paikkoja, jossa ei juoda, mutta se on siellä jossain, missä ihminen on vielä maassa kiinni, eikä töiltään jouda. Pohjola on jo vuosia sitten vapautettu maatöistä epäsuotuisan ilmaston takia. Kylät ovat tyhjinä, ikkunat naulattu kiinni.

Olen taas vapaa töistä, nuoremmat kolleegat käyvät apua pyytämässä. Yksi heistä, ennemmin ollut samassa rakennuslaitoksessa töissä, on nyt pääkirjanpitäjänä kaupungin taloudenhuoltokonttoorissa.

Tule edes puolen vuoden taseet auttamaan päätökseen.

Nyt he miettivät johtajan kanssa, miten minulle saataisiin maksettua palkka. Ylimääräistä henkilökuntaa ei saa pitää.

Mitä jos nimitämme sinut vihreän talouden mestariksi? -Kysyi minulta johtaja.- Se olisi niin kuin puutarhan hoitaja.

Minä menen sinne, mistä saan palkkani, jos tarvitsette apua, kutsukaa, neuvon, mutta teidän edestä en tee töitä.

En tiedä, aavistivatko he, mihin suostuivat. Mitä minä saan yksin aikaan? Kun olin kirjanpitoosastolla usein, tutustuin “vihreän talouden” budjettiin. Aloitin siitä, että menin kahteen kaupungin suurempaan kouluun. Kerroin, että kun teillä on työharjoituksia, niin lähettäkää minun luo kaupungille lapset harjoittelemaan. Sitten toimin aivan budjetin mukaisesti. Rahoilla, jotka oli suunniteltu kaluston ostoon, ostin kahdet kärryt kumirattailla ja hyviä työkaluja. Tilasin Liettuasta tulppaanin sipulia, Moskovasta kukansiemeniä. Kannoin laskut maksettavaksi, jos minulle sanottiin, että ei ole varaa, käskin nostaa vuoden suunnitelman ja näytin että tältä riviltä maksetaan kalusto, tältä riviltä istutusmateriaali j. n. e.

Kärryjen kanssa lähdin yksityisten talojen emäntien luo. Omakotitalojen emännät istuttivat kukkia.

Antakaa kaupungille, mitä voitte.

-Mikä sinulle kelpaisi?

-Kelpaa mikä vain, näen että tästä liikenisi tiikerin liljoja, akoniittejä, mieluummin monivuotisten juuria.

-Saat kaikki mikä menee niinkin hyvään tarkoitukseen, vielä neuvon että tuolla saarella on ollut ennen joskus vuonna 49 pensaiden kasvatuspaikka, sieltä saa vielä, kun viitsii kaivaa.

Täydet kärryt kuljetin kotiini. Osan koululaisista panin puhdistamaan puiston puustoa, sahaamaan huonot oksat, ja haravalla vetämään puiston pienestä lammesta roskat pois. Vaadin multaa, vettä, heti kun saimme multakuorman, lastasimme roskat, ettei auto päässyt meiltä karkaamaan. Puhdistimme ojat, postin takana keskellä kaupunkia oli likainen, rakennuksen jälkeen heitteelle jätetty maa. Tuotin hiekkaa, kivistä ja hiekasta rakensimme pienen alppimäen, jonka päälle tilasimme multaa. Segezhasta hain kukantaimia.

Alppimäelle istutin puolenpäivänkukkia ja orvokkeja, ne ovat lyhyitä, eikä niitä varasteta, mutta kukkivat koko kesän.

Sinä käytät koko kaupungin varat,- moittivat minua konttoorissa.

-En käytä, pitäkää muut kustannukset kurissa, minä en ole ylittänyt omaani ruplallakaan.

Toinen puoli kesästä oli vaikeampi. Autoja ei ollut, vesi piti kantaa joesta. Koululaiset olivat menneet kesälomalle, neljälle sain järjestettyä maksettua kesätyötä, he olivat mielellään apuna koko kesän. Kaupunki muutti näköään. Kirjanpito-osastolla kävin vain neuvomassa.

Kaksi kesää tein tätä työtä, tykkäsin hommasta, sain olla aina ulkona, mutta sitten taas alkoi ikävä aika perheessä. Valentinin perhe-elämästä ei tahtonut tulla mitään, aina kun hän oli töissä hänen asunnossaan oli pirskeet päällä. Oli jo kaksi lasta, jotka jäivät hoitamatta. Tyttö oli kolmen vuoden ja tuli itsenäisesti vaarin luo meille, mutta poika oli huonolla hoidolla. Kun Valentin tuli töistä, sai hän ensimmäiseksi vodkalasin ja humalassa hän oli suomalaisittain pahapäinen, vaimo saattoi olla mustelmissa.

Teidän täytyy erota, ei tästä mitään tule, otan lapset huostaani niin kauaksi, kun te järjestätte asianne.

En tarkoituksellisesti kirjoita minian nimeä, jos vaikka hän eläisi nyt hyvinkin kunniallista elämää. Hän lähti sisartensa luo, eikä jättänyt lapsia, viranomaiset eivät nähneet äidissä syytä. Minunkin mielestä lapset pitivät äidistään, ero olisi ollut raskas. Valentin kadotti kaiken halun elämään lasten myötä. Apuun astuivat “ystävät” ja viina. Hänen asunnostaan varasteltiin kerta toisensa jälkeen tavaroita.

Talouden pääkirjanpitäjä oli joutunut leikkaukselle, ja Petroskoista pyydettiin, että toisin tilinpäätökset. Kun palasin, seuraavan päivän aamuna Nikolai sai insultin ja kuoli aivoverenvuotoon. Kolmekymmentäyhdeksän vuotta kerkesimme olla naimisissa. Olinkohan liikaa laiminlyönyt perhettäni, antanut kaikkeni työssä?

Saatoin olla niin kiinni töissä, koska omista lapsista ei ollut koskaan ongelmia. Ei tarvinnut pelätä, että joku tulee kertomaan pojista jotain pahaa. Jokainen joskus mokaa, vaadimme pojilta, että he tulisivat itse kertomaan, jos ovat pahaa tehneet

Olen kamalan huolissani Valentinistä, käyn hakemassa vaatteet pyykkiin, laitan ruuan hänen tuloon, mutta koitan olla tunkematta, tiedän, että hänen on paha olla.

Minun osalta asiat päättyvät joksikin aikaa siihen, kun saan sydäninfarktin. Työt nyt jätetään. Viimeisinä työpäivinä näin linja-auton ikkunasta minian mustassa huivissa, joku on kuollut. Hyppäsin pois linja-autosta.

Mitä on tapahtunut?

-Lenka hukkui, olemme itse viemässä häntä ruumiinavaukseen.

-Miten se tapahtui? -Haluaisin sanoa, että olisit jättänyt lapset minulle, kun pyysin, mutta hän on äiti ja kärsii muutenkin.

Kesä on kuuma, kaikki käyvät uimassa, Leena oli mennyt aputalouden navettojen luo, siellä oli syvä kuoppa täynnä vettä. Toinenkin lapsi oli mukana, en tiedä, pukkasiko toinen, vai menikö Leena veteen itse. Näin itse, kun moottoripyörällä joku vei alastonta lasta, pienet letit punaisten rusettien kanssa vain heilui, -miniä itkee ja kertoo tapahtuneesta.

-Mihin aikaan vuorokautta se tapahtui?

-Iltakymmeneltä.

“Sinä istut kotona rauhassa, vaikka lasta ei ole vielä kymmeneltä kotona,” -en sanonut tuota ääneen. Olisin halunnut pahemminkin sanoa, mutta mitä se enää auttaa.

-Tilaamme arkun täältä, tule illalla meille. Koitan saada sanan Valentinille metsään.

Toimin kuin automaatti, jälestä päin en edes muista mitä ja missä järjestyksessä tein. Soitin Valentinin työpaikalle, hän oli mennyt metsään viikoksi. Pyysin ilmoittamaan ja tuomaan hänet pois metsästä.

Valentin oli suota myöten kävellyt, hänen kädessä oli ollut kirves. Miehet tiesivät, että lapset ovat hänen heikko kohta, eikä kukaan tahtonut uskaltaa lähestyä, sehän luulee leikinlaskuksi ja lyö kirveellä. Yksi kumminkin meni, tervehti, otti kirveen pois käsistä ja sanoi, mitä on tapahtunut.

Tyhjensin Valentinin asunnosta pois kaikki lapsilta jääneet lelut, ettei mitään olisi näkyvissä ja tietysti itkin koko ajan, vanhat naiset yrittivät rauhoittaa:

Älä itke, Jumala antoi, Jumala otti, Leena oli vaarin tyttö, vaari otti hänet luokseen, hänen on nyt hyvä olla.

Jospa osaisin tuolla lohduttaa itseäni. Muistin, kun kerran näin näyn, jota en kenellekään kertonut, Valentin oli noin viisitoista vuotta vanha, istuessani linja-autossa olin näkeväni tulipaloraunion, siinä käveli Valentin ja heilui humalaisen tavoin, kasvoilla kärsivä ilme. Siitä asti minulla oli ainainen pelko hänen puolesta. Jos jossain jotain tapahtui, niin olin heti sydän kurkussa, Valentin.

Nuoret kasvaa, elävät omaa elämäänsä. Gennadin tytär, Ija oli aina hyvin opiskellut, mutta ei lähtenyt jatkamaan opintoja. Olin siitä vähän vihainen, mutta jos ei halua, niin minkä sille voi. Kirjeitse hän opiskeli Yleisliittolaisessa taidekoulussa, hänen tenttityöt hyväksyttiin ja piirtäminen taisi olla ainoa mieluinen harrastus. Kerran hän tuli luokseni ja kysyi, että onko minulla rauhoittavia tabletteja.

Ota, sitten kerron sinulle jotakin.

-Teen, niin kuin käsket, nielasin tabletin.

-Minä menen naimisiin,-sanoa tokaisi Ija.

-Minä menin kahdenkymmenen ikäisenä, luulin, että teistä tulisi viisaimpia.

-Poika on hyvä ja vanhemmat eivät pane vastaan.

-En hyvä tyttö, minäkään vastaan pane, mutta kun naimisiin mennään, siellä kans pysytään.

Niin saimme vävypojan. Eipä sillä, ei vävypojassa ole moittimista.

-Me myös haluaisimme käydä Suomessa, -sanoi kerran Ija.

-Minä kysyn seuraavassa kirjeessä, jaksavatko Suomessa sukulaiset meitä niin usein kestää.

Taas serkku Kupsalasta lähetti kutsun heti. Tällä kertaa meitä lähti melko iso joukko, Eeva, minä, Ija ja Ijan nuori aviomies Igor. Ajattelen vain, että koita Kerttu kestää. Kerttu on serkun puoliso ja jaksaa kerta toisensa jälkeen ottaa meitä vastaan. Tunnen jotenkin olevani vastuussa siitä, että nuorempikin sukupolvi tulisi tuntemaan Suomen ja siellä asuvat sukulaiset. Ei suvun saa katketa meihin.

Paluumatkalla näinkin suurella sakilla kertyy kantamista, ja kun huomattiin Ijan odottavan pikkuista, tuli pienelle tavaraa vaikka millä määrin. Helsingissä luovutimme tavarat tavaravaunuun. Leningradissa, Suomen asemalla kaikki häippäsivät, kuka minnekin, minä jäin ulos matkalaukkujen kanssa, enkä voinut mennä lunastamaan tavaroita tavaravaunusta, sitä lähdettiin viemään pois. Jestas sentään, mistä ne löytyy. Heti kun Eeva tuli, sanoin hänelle:

Menkää Moskovan asemalle, sieltä lähetä Igor heti tänne takaisin, hän löytää minut matkatavarasäiliön lähettyviltä.

-Missä se on?

-En tiedä, mutta kyllä hän kyselemällä löytää.

Matkatavarasäiliön löysin, mutta vaunu ei ollut vielä tullut:

Emmekä anna tavaroita ennen kuin huomenna.

-Mistä minä voin löytää äskettäin Suomesta tulleen junan?

-Se saattaa mennä neljännellekymmenennelle raiteelle.

-Missä asti se on?

-Tuonne päin.

Edes sen sanoi, haukoin henkeä ja menin yhden junan alle, toisen ympäri, mutta paikalla olin, kun juna tuli.

Hyvä mies, ettekö antaisi tavarani pois, asemalla tuli vähän hämminkiä, enkä kerennyt.

-Olen jo pannut kaikki lukkoon.

-Jos minä nyt oikein nätisti pyytäisin, katsokaas, kun emme voi jäädä, toiset ovat jo ostaneet liput.

Antoi pois! Mutta mitä minä niiden kanssa teen? Neljäkymmentäraidetta pitää mennä, ja minulla kaksi minun kokoista säkkiä ja matkalaukku. Mitään ei saa jättää, varastetaan heti. Jos tähän vielä lisätään minun kunto, infarktinjälkeinen tila ja nitrot niin voi vain aavistaa, jos osaa, mikä on tilanne. Vaikka Igor tuleekin, ei hän täältä osaa minua etsiä, edessä on monta junaa. Ei muuta, kuin vaikka metri kerrallaan, mutta eteenpäin. Yksi mies työkiireiden keskellä ainakin yhden junan yli nakkasi tavarat. Apua ei saanut, kun ei ketään ollut näkyvissä. Otan säkin, vien jonkun metrin, palaan hakemaan seuraavaa, ja sitten seuraavaa. Kun olin päässyt pois junien takaa ja loppumatka oli tienvierustaa, pitkästi vielä, olin sittenkin mielissäni, ainakin täältä voin seurata, koska Igor tulee näkyviin. Nitroja jouduin ottamaan joka minuutti. Nyt on näkyvissä matkatavarasäiliö, ja sinne tulee Igor ja Ija.

Igor! -Huudan niin paljon kun jaksan, ääni tulee kimakkana, jota se ei tavallisesti koskaan ole.

Nyt he näkivät minut, lähestyvät, pelästyvät minun näköä:

-Istukaa, meillä ei ole kiire. Älkää liikkuko, loput teemme itse.- Viisas Igor seuraa, on säikähtänyt, jälestä päin kertoi, että olin punanen, kuin punajuuri ja nokka aivan valkoinen, nitropurkki lujasti puristettuna kämmeneen. Ei tainnut olla häävi nähtävä.

Suomessa on kuollut täti Maija, perunkirjoitukseen tarvitsen isän ja Aaku sedän kuolintodistukset. Isä on jo rehabilitoitu, mutta kuolintodistusta en aikanaan hakenut, nyt taas käännyn KGB-n puoleen ja samalla kysyn sedästäni, sillä jos hän olisi ollut nämä vuodet elossa, olisi hän tullut meille apuun.

Isästä sain tietää, että kuolintodistuksen voin saada Prionezhjen piirineuvoston henkilörekisteristä. Sieltä sainkin, kuoleman syy on keuhkokuume, kuolinpaikkaan on vedetty viiva. Kuollut viidenkymmenenkahden vuoden ikäisenä 6 päivä joulukuuta 1943. Tiedän, että se ei ole totta, mutta nielen tiedon.

Aukustista saan paperit, että hän on rehabilitoitu, ja hänen kohtalosta tullaan ilmoittamaan kotiin. Niin tekivätkin, KGB-n mies tuli kotiin ja sanoi:

Valitan, minulla on ikävää sanottavaa. Teidän setä Juha Aukusti Tölli oli vangittu ja hänet oli kolmikko tuominnut teloitettavaksi 23 päivä syyskuuta 1938.

Aukusti, kun suvussa on monta Aukustia, tätä eloon jäänyttä sanotaan Perkkiön Kustiksi, syntymäkodin mukaan, on asunut jo useamman vuoden Inkerin maalla. Vanha tuttava inkerinsuomalainen Mari Mazur on kauan jo ollut leskenä, onhan heidän mukavampi olla yhdessä, siellä auttavat toinen toistaan. Aukustillakin on töitä, pitää mökkiä kunnossa ja hoitaa kasvismaata. Aina, kun kuljemme jossain päin maailmaa, käymme heitä tervehtimässä. Aukusti kirjoittaa, jos jotain tapahtuu, ensin kysyy neuvoa, vasta sitten kääntyy lääkärin puoleen, vaikka olen pyytänyt häntä tekemään päin vastoin. Kerroin Aukustille nähdessäni hänet, siis nyt tälle, Perkkiön Kustille, hänen serkkunsa, meidän setä Aakun kohtalosta. Hän vain surullisesti sanoi:

Miksi hänetkin, niin kiltti mies, ja yksi silmä.- Ihan kuin se olisi ollut tärkeintä.

Yhdessä kirjeessä on Aukustin tapaisella huumorilla kirjoitettu että,”minun mahaan on kasvanut patti, se on kipeä, jotain ne puhuu “risasta” olisko se syöpä”. Vastaan heti, että sido vatsa tiukalle pitkällä pyyheliinalla, tai leikkaa pitkä pala lakanasta, se on kaikkien kirjoittamasi mukaan repeämä, tuo nimikin kuulostaa siltä, sen täytyy olla “gryzha”, mutta lääkärin vastaanotolle pitää mennä.

Seuraavan kerran hän kertoo, että kaikki olisi hyvin, mutta tuli “kusilukko”, vastaan siihen, että pian on saatava lääkärin apua, varmaan painaa eturauhanen. Sitten hän kirjoittikin, että joutui kutsumaan ambulanssin, mutta “kun se oikein tärryytti, pysäytin sen ja sanoin, että pitäis päässä välillä kuselle”.

Sitten kirjeet muuttuivat vakaviksi. Marille on jotain tapahtunut, ei muista tämänpäiväisestä mitään, “olla tollottaa ja naureskelee”. Lähdin katsomaan, Eeva ei pääse, hän on hommannut lampaita ja Ville on huonossa kunnossa.

Kun ne eivät ota häntä sairaalahoitoon, enkä minä tiedä, mikä häntä vaivaa.

-Aukusti, tämä on dementiaa, eikä sitä voi parantaa. Täytyy vain oppia tulemaan toimeen.

Olin jonkun päivän, joskus Marikin innostuu :

Miksi te kaikki teette valmiiksi, minä laitan teille teetä.

Tee oli Marin mielestä valmista.

Mene sinä laittamaan kupit pöytään, - sanoi hän minulle.

Voi Mari parka! Kutsuin Aukustin katsomaan. Onneton oli teekannuun pannut tulitikkuja hautumaan.

Semmosta se tekee ja loukkaantuu, jos en anna tehdä.

Täytyi pestä teekannu ja laittaa uutta teetä.

Miten sinä niitä kuppeja niin kauan laitat?

Vaikeaa tämä on Aukustille, mutta minäkään en voi jäädä. Yksi naapuri, jonka perunamaa on samassa aitauksessa, lupasi, että hän auttaa aina, kun Aukusti tarvitsee apua.

Kun Aukusti täytti kahdeksankymmentä, kirjoitti hän “Minulla tämä terveys menettelis vielä, reumatismi vain kouristelee ja selkä on kipeä, keppiin pitää turvautua. Tarkoitus olis kokeilla, miltä tuntuis olla satavuotias. ”

15 päivä kesäkuuta 1990 sain sähkösanoman “Aukusti on kuollut, tule pian”

Sinne Inkerinmaalle, Sertolovon hautuumaahan haudattiin viimeinen Suomesta aikuisena tullut Tölli. Jään vielä joksikin aikaa Marin kaveriksi, naapurit pyytävät, että ottaisin täyden vastuun hoidosta ja siirtäisin mökin nimiini ja vaikka möisin heille hyvällä hinnalla.

-Ei käy, mökki ei ole Aukustin tekemä, Marilla on siskon poika, hän ei tullut hautajaisiin, koska ei oppinut pitämään Aukustista, mutta kun tulee kysymys omaisuudesta, saatte olla varma, että sukulainen löytyy.

- Aukustilla saattaa hyvinkin olla säästöjä pankkikirjalla, -muistuttavat naapurit.

-On Aukusti kertonut minulle, mitä jäämistöä hänellä tulee olemaan, mutta Mari on perijä, hänen jälkeen on siskon poika, kai siskon pojan täytyy ottaa vastuu. Minä en tosiaan voi tänne jäädä. Siivoan mökin, pesen pyykit, korjaan mansikat ja keitän hilloksi, pakastinta kun ei ole, laitan Marille ruokaa.

Mari ei osaa surra Aukustin poismenoa, hänen kunto näyttää paremmalta. Kun hänen kanssa taukoamatta puhuu, muistuu hänen mieleen yhtä ja toista, hän on valmis antamaan kaikki Aukustille kuuluvat tavarat minun mukaan.

Katso, aivan uuttakin, Suomesta toi veljen poika.

-Anna olla, ainoa minkä minä teiltä haluaisin muistoksi, olisi pionin juuri, niitä näyttää olevan monta.

Naapurin kanssa tilasimme haudalle sellaisen muistokiven, kun oli mahdollisuus saada, jos joku suomalaisista sukulaisista haluaa löytää haudan, siihen on venäläisillä kirjaimilla kirjoitettu Tölli Augusti Israelin poika, syntymä ja kuolin aika, venäjäksi näyttää tältä:

Телли Август Израилович. Ja ajat.

Hautoja hoitaa osuuskunta, miehet saivat hyvän maksun ja lupaavat:

Kyllä me pidämme yhtä hyvää huolta juutalaistenkin haudoista.

-Ei hän ollut juutalainen, hän oli suomalainen.

-Anteeksi, luulimme isännimen perusteella juutalaiseksi.

Villen terveys menee yhä huonommaksi, lääkärit lähettivät Petroskoihin konsultoitavaksi. Jonkun aikaa häntä pidettiin Tasavallan keskussairaalassa. Hän toi sieltä hoitavalle lääkärille vietävän diagnoosin.

Luehan tuo, miten pitkästi minulla on aikaa jälellä,- antoi Ville minulle paperin.

En kaikkia lääketieteellisiä sanoja muista, mutta on siellä arpikudosta, sehän on aivan sodanajoilta asti, on emfizema, luin kaikki lääkärin sanakirjasta, ei taida Villellä olla pitkästi aikaa.

Raija luki paperin ja oli samaa mieltä, sovimme, että emme kumminkaan kerro, jos lääkäri haluaa, niin hän kertoo, meidän on vaikea sanoa.

Leena haluaa aina joskus käydä tyttärensä Tatjanan luona. Teknikumin Tatjana päätti punakantisella diplomilla, se tarkoitti sitä, että hän on etuoikeudettu pääsemään yliopistoon, kokeet suoritti vain bioloogiasta. Nyt hän on päättänyt maatalous- korkeakoulun osaston, joka liittyy metsästykseen ja turkiseläimiin. Korkeakoulun jälkeen on mennyt naimisiin Maratin kanssa, he opiskelivat samassa yliopistossa. Marat sai työtä Kirovin alueella laajan metsästysalueen päällikkönä. Tatjanalla on kolme lasta ja äidin apu on tervetullutta aina, kun pikkunen tulee. Ville on sairaalassa, Volodja käy töissä.

Minä joudun huolehtimaan koirista. Asumme Villen kanssa samassa talossa, Ville vain kerrosta korkeammalla. Vaihdoin asuntoja niin kauan, että Genalle luovutin omani, itse muutin yksiöön, yksiössä asui perhe, joka tarvitsi isompaa asuntoa. Nyt olemme kaikki tyytyväisiä.

Koiria, kaksi mustavalkoista karhukoiraa on jätetty minun huolehdittavaksi, ei mitään mahdottoman isoja, mutta en tahdo pärjätä niiden kanssa. Kun vien niitä ulos, ne ryntää voimalla, ja siinä vauhdissa minulla tahtoo olla rintakipuja. Samoin kävelyllä, vetävät eri suuntiin, eivätkä välitä minun komennosta mitään. Täytyy keksiä jotain. Otin kymmenen metrin pitkän pyykkinarun, kiinnitin koirat toisen toiseen päähän ja menin asumattomalle alueelle. Nyt pärjäsin, jos toinen koira vetää, lasken narua sinne päin niin pitkästi, kun toinen alkaa vetää, koirat vetää toinen toistaan.

Vanhempi, uroskoira, on viety Eevan luo Malengaan, mutta nuoren narttukoiran kanssa on ongelmia. Ei saa jättää ollenkaan yksin, kaupunkiolosuhteissa koiria joudutaan pitämään asunnossa. Kun tulen katsomaan, on Vetka repinyt ja tehnyt melko paljon pahaa, Volodja tulee töistä, sanoin hänelle:

Minä lähden sen kanssa Malengaan, siellä sitä voi pitää ulkona remmiin kytkettynä, auta viemään se junaan.

Vein Vetkan Malengaan. Nyt koirat hävisivät joka päivä. Ne nähdään rautatieasemalla, menevät junantuloaikaan asemalle Villeä vastaan. Mistä osaavat tietää ajan.

Olkoot täällä niin kauan, kun Leena tulee,- sanoo Eeva.

-Hyvä, koirat eivät oikein sovi minun hoidettavaksi.

Sairaalassa olo ei tuonut Villelle helpotusta. Astmakohtaukset toistuvat joka päivä.

-Jos minä pääsen metsään, niin minä vielä voisin jäädä eloon.

-Pitäisihän sinun ymmärtää, minkä huolen meille jätät. Mistä sinne metsään apu saadaan? Kaupungissakin joka toinen päivä joudutaan kutsumaan ambulanssi. Jos kuolet, emmehän saa edes ruumista pois. Yksin sinä et ainakaa voi siellä olla.

Mitä te minusta minnekkään rieputatte? Sinne mökin nurkalle kaivakaa pieni kolo, vähän multaa naamalle ja sillä siisti, -Ville pysyi omana itsenään, huumoria kuoleman kynsissä.

-Minun pitää lähteä Villen kanssa metsään,-tuli Leena minulle kertomaan, -mennään junalla Malengaan, siellä pyydän poikia viemään moottoripyörällä metsään asti.

Aamulla katsoin ikkunasta, kun laihtunut velimies seisoi pieni reppu selässä, keppi toisessa kädessä ja koiran hihna toisessa. Eipä uskalla riuhtoa Villelle. Siinä Leenaa odotellessa rauhallisesti Ville menee katseellaan läpi kaikkien asuntojen ikkunat. Kun hän huomasi, että olen ikkunassa, käväisi hänen huulilla hymyntapainen, heilautti keppiä hyvästiksi.

Parin päivän päästä menin minäkin Malengaan, jos minusta olisi jonkunlainen apu Eevalle perunannostossa. Eevan käsi on kipeä, ranteessa on murtunut luu.

Volodjan pitäisi tulla viikonlopulla isälleen tuomaan ruokaa ja olla kaverina sillä aikaa, kun Leena käy kotona. Leena oli lähtenyt metsästä kävelemällä, Volodjan pitäisi tulla vastaan. Leenakin tuli Eevan luo, hän lähtee Belomorskiin vasta, kun on varma, että Volodja on mennyt metsään. Volodjaa ei kuulunut. Leena ei lähtenyt Belomorskiin, jäi odottamaan, jos jostain syystä Volodja ei tule, täytyy hänen lähteä takaisin. Volodja tuli vasta vuorokauden kuluttua kaverinsa Viktorin kanssa, oli ollut joku tärkeä syy, miksi hän ei voinut tulla odotettuna aikana.

Lähtekää heti moottoripyörällä, siellä perillä keitätte teetä, -lähetti Leena pojat heti matkaan.

Yhdessä nostimme perunaa, oli niin, kuin joskus ennenkin, kaikki kasvismaalla, tuntui, kuin äiti tulisi kohta ovelle ja huutaisi “Tytöt, kahville” tai niin kuin hän lähettäisi Ijan kutsumaan meitä. Ijalla oli niin monta mummoa, että vain isoisoäitiä hän nimitti mummoksi, meillä oli toiset nimet, joita hän käytti kauan Baba Ui, baba Ai, baba Ei, kun luettelosta ei tahtonut tulla loppua, huusi hän “babat kahville”. Siitä tuli semmosta sanaleikkiä, baba on lyhennetty mummo, samanaikaisesti baba on akka. Lapsen suusta “akat kahville” oli hauska kuultava, sitä on monesti muisteltu

Puolen päivän aikaan pojat palasivat.

Miksi sinä jätit isän yksin? Eikö me sovittu, että et lähde ennen kun minä tulen,- pauhasi Leena.

-Isä on kuollut, -hiljaa, kyyneleet silmissä sanoi Volodja.

-Missä koirat ovat?- Ei muutakaan Leena osannut kysyä.

-Ovi oli sisältä päin kiinni, heti kun saimme oven auki, ryntäsivät koirat ulos, en tiedä, missä ne nyt ovat.

-Miten se oli tapahtunut?

-Hän on varmaankin saanut kohtauksen veneessä. Oli vetänyt vielä kumiveneen pois vedestä, airot ajelehti erillään. Pyssyä oli vetänyt perässään ja kumminkin jättänyt sitten puolitiehen mökiltä. Makasi poikittain vuoteella, kädessä puristi lääkesuihkupulloa.

-Miten me nyt saamme hänet pois?- Leena on huolissaan.

-Tielle asti saamme kannettua paareilla, mutta sitten tarvitaan auto.

Kylältä tuli poikia apuun, kyläneuvosto antoi kuormaauton. Tie oli huono, Eevan pojanpoika tuli metsästä kävellen, täytyy saada apuun traktori, auto juuttui kiinni. Emme voi odottaa, jonkun täytyy hakea Belomorskista puku, täällä haudataan vainaja puettuna, pukeminen on sukulaisten huoli. Jos haluaa, voi pyytää jonkun avuksi. Mutta voi pukea itsekin. Päätimme haudata hänet Malengaan, Belomorskista hän ei koskaan tykännyt.

Lähdin hakemaan Belomorskista vaatteita. Belomorskissa on jo kuultu siitä, miten Ville on kuollut, naapuritkin olivat huomanneet talon ikkunasta Villen viimeisen lähdön, hänen katseen ikkunoihin, aivan kuin olisi jättänyt hyvästit.

Koirat tulivat metsästä parin päivän päästä, ymmärsivätkö ne tapahtumasta mitään, sillä heti, kun pääsivät vapaaksi, juoksivat rautatieasemalle vastaan. Ne jatkoivat vielä pitkän aikaa juoksua junille, luulivat sieltä Villen tulevan.

Ville jää Malengan maahan, jossa olemme niin monta vuotta tehneet työtä. Hän oli jo sairas, kun lähti kerran kanssani tapaamaan Petroskoihin turistina tullutta serkkua. Silloin hän innostui, pitkän aikaa puhui siitä, että hän haluaa käydä Nivalassa, kuvitteli, minkälaista olisi ollut elämä, jos emme olisi aikanaan lähteneet Suomesta. Olimme aina olleet yhdessä, nyt hän on pois. Kaikki valuu pois käsistä, ei tätä voi kauan kestää. Muistutin silloin Villelle: - Minähän sanoin, että lähdetään käymään minun kanssa, mitä sinä minulle vastasit, “ai, kuka meitä siellä tarvitsee”. Ei tarvitsekaan, mutta itsesi takia olisi pitänyt lähteä, kumminkin kiinnostaa.

Vuosi 1991. Villen tytär Tatjana, ja hänen miehensä Marat, haluavat käydä Suomessa.

Minäkin haluaisin, - sanoo minun poika Gennadij.

-Täytyy taas pyytää kutsu, en tiedä, miten kehtaisin, olemme jo niin monta kertaa käyneet.

-Emmehän me sitten voi enää mennä, kun sinun kunto huononee.

-Niinkihän se on.

Kirjoitin kirjeen Suomeen, taas pyydän kutsua, kerron, että seuraava sukupolvi haluaa tulla tuntemaan esi -isien maan.

Tulemme Genan kanssa Karjalasta. Maijan täytyy mennä vastaan Tatjaanaa ja Maratia, he asuvat Kirovin alueella, ja tulevat Moskovan junalla. Hyvin se taas tapahtuu. He löytävät toisensa ja Maija panee heidät taas tulemaan Ylivieskaan. Taaskin serkun vaimo Kerttu ottaa meidät vastaan, vaikka meitä on niin monta henkeä. Pelkään aina, että hän joskus väsyy.

Moneen kertaan puheessa palataan siihen, miten Tatjana on niin kauas Karjalasta joutunut.

-Olemme päättäneet Kirovin maatalouskorkeakoulun, vain siellä oli metsän- riistan ja tuirkiseläinten osasto. .Marat on nyt suuren metsästysalueen päällikkö, minä hoidan lapsia.

-Metsästättekö itse?

-Tottakai.

-Minkälaista riistaa siellä on?

-Karhuja, villisikoja, hirviä. Tuossa on villisian hampaat muistoksi.

-Mitä, jos käytäisi ampumassa hirvikokeet,-ehdotti suomalaisen metsästysseuran edustaja.

-Kyllä se sopii.

En tiedä, täyttivätkö pojat ja Tatjana kaikki ehdot, mutta metsästysseuran edustajat vakuuttivat, että he suorittivat kokeet ja saivat hirvimerkit.

-Entä ampuuko vanha rouva kokeet?

Kai se sinne päin meni.

Loma alkoi olla lopussa. Nuoret eivät vielä oikein ymmärrä sitä, minkä vaikutuksen heihin on tehnyt tämä käynti. Kysymys ei ole ainakaan vielä aineellisesta puolesta. He ovat nähneet maan, jolla toinen heidän vanhemmistaan on syntynyt, josta on lähtenyt suksilla heidän isoisä, joka on heille sankari. Olemme tietenkin paljon kertonut heilleTöllin Matista, sillä itse, aina kun oli mahdollista, kuuntelimme isän kertomuksia. Isä osasi yksinkertaisimman asian esittää niin, että sen muisti koko elämän ajan.

Olemme käyneet Juttulan vaarin talon rauniolla, tavanneet melkein kaikki serkut, joita on niin isän, kuin äidinkin puolelta. Ohjelma on melkein aina sama, sillä joka kerta on mukana uusia perheen jäseniä.

Nuorimman sukupolven edustajista Suomessa on tähän asti käynyt vain Ija, pojan tytär, mutta hänen kertomana se ei ollut niin vakuuttavaa, kuin itse nähtynä.

-Nyt voin tunnustaa, että oli suuri virhe, kun emme oppineet suomenkieltä, -sanovat kumpikin, Tatjana ja Gennadij.

-Vaikka tulkkaatkin hyvin, olisi parempi, jos voisimme itse kommunikoida.

-Niinpä tietysti, olisitte aikanaan suostuneet, emmehän koskaan kieltäytyneet puhumasta suomea, päin vastoin, tyrkytimme sitä liikaakin, -en malta olla muistuttamatta.

Serkkujen avulla Gena ja Marat ovat saaneet vanhat Ladat. Järjestelemme asioita siihen malliin, että aivan kohta lähdemme paluumatkalle. Onkin kiva, kun ei tarvitse olla sidottuna aikatauluihin, eikä kantaa matkatavaroita. Viimeisen käynnin jälkeen minua on alkanut pelottaa tavaroiden raahaaminen. Mutta sukua on jo niin paljon, että vain pieni lahja jokaiselle, tekee se yhdelle jo kuorman.

-Eila, tule joutuin kuuntelemaan! Venäjällä on alkanut tapahtua,-kutsuu serkku minua televiision luo.

-Mitä sieltä näin aikuisin?

-Pian, pian, ota paperia ja kynä mukkaas.

Otin kynän ja lehtiön, kerran uutiset ovat tärkeitä, helpompihan on kertoa, kun on muistiinpanot.

Rajapuomit on laskettu alas, rajan yli ei lasketa kummaltakaan puolelta. Pojat ovat huolissaan, Tatjana ei puhu mitään, siellä kaukana Kirovin alueella on kolme pientä lasta odottamassa. Mitä siellä on tapahtunut? Kohta uutiset toistetaan.

Televiisiossa kerrotaan: suurimman osan vastuuta tapahtumasta ottivat Jeltsin ja Sobtshak. . . Keskustan vaikutus on pudonnut. . . Valta kaatui, koska Armeija ei ampunut ihmisjoukkoihin. Armeijan poliittinen vaikutus on alhaalla. Baltian maat ovat jo talvella ilmoittaneet eroavansa Neuvostoliitosta. . . Politiikkaa ei enää voida tehdä kansan tietämättä. Puolueesta eroaa ihmiset päivittäin, sinne jää vain vanhat konservatiivit. . .

-Miten on mahdollista? Vielä lomalle lähtiessä ei mikään viitannut siihen, että maassa tapahtuisi jotain tämäntapaista.

-Gorbatshov on lomalla.

-Tällainen tilanne voi viedä kansalaissotaan. Venäjä on arvaamaton.

-Ei miehet toisiaan ammu, meidänkin perhe koostuu viidestä eri kansallisuudesta. Eikä koskaan ole noussut kysymys siitä, mikä kansallisuus saattaisi olla parempi.

Olin ennemmin sopinut Eevan pojan, Olegin kanssa siitä, että soitan aamulla Kostamukseen.

-Soita jo, kuullaan, mitä siellä tapahtuu, - kiirehtivät kaikki minua.

Yhdeksältä sain puhelun sovittuun aikaan.

-Oleg, mitä siellä on tapahtunut? Mitä Venäjän uutiset kertovat?

-En ymmärrä, mistä sinä täti-hyvä puhut. Mitä uutisia pitäisi olla?

Venäjän tiedotusvälineet eivät vielä kerro mitään. Päivällä kumminkin rajanylitys on jo sallittu. Meitä neuvottiin kääntymään rajavartion esikuntaan, että saisimme luvan ylittää raja Vartiuksen kautta, siitä on lyhin matka Belomorskiin.

Pojat ovat keskenään puhuneet ja Marat tuli luokseni.

-Emme nyt tiedä, miten tapahtumat kehittyy, teillä on vuoden viisumi, jääkää tänne niin kauaksi, kun tilanne selviää.

-Äiti, Marat puhuu asiaa, luulen, että sukulaiset pitävät sinusta huolta yhden vuoden. Mekin olemme rauhallisempia, jos sinä olet turvassa ja tiedämme, että sinun on hyvä olla.

-Enpä tiedä, olen tottunut olemaan riippumaton, osaanko elää toisten kustannuksella.

-Saat sinä olla niin kauan kun tahdot,- sanovat Kerttu ja Ville.

-No minä jään, katsotaan, mitä tästä tulee.

Serkku lähti ystävänsä kanssa saattamaan rajalle asti, ja minä tietysti, matkalla voidaan tarvita tulkkia. Olimme saaneet faxilla luvan mennä yli Vartiuksen kautta. Rajallakin oli samanlainen faxi. Näytimme rajavartiolaisille lähtijöiden paperit, ei mitään ongelmia, ajakaa puomille. Puomi oli niin kaukana tullista, että sitä ei voinut edes nähdä. Kun tulimme puomin luo, serkun ystävä päätti, että kerran on lupa saatu, niin mennään sitten, ja aukaisi puomin painamalla nappia. Pojat lähti, mutta kohta tuli paikalle kiireinen rajavartiolainen.

-Kuka meni aukomaan puomia?

-Mehän saatiin lupa.

-Se ei tarkoittanut, että te aukaisette puomin.

Jäin Suomeen, en ajatellut, että pysyvästi. En minä voi olla erossa lasten-lapsista. Viimeiset Suomessa käynnit ovat olleet tulkkina olemista nuoremmalle sukupolvelle. Päätin lähteä käymään Nivalassa, äiti arvosti serkkujaan, eikä minulla ole ollut aikaa käydä heitä ollenkaan tapaamassa.

-Jää nyt edes pariksi viikoksi, -ehdottaa äidin serkku, myöskin Kerttu, -et ole käynytkään minun luona.

Jään Kertun luo joksikin aikaa.Jonkun päivän kuluttua Nivalassa asuva serkku tuli katsomaan, miten minä pärjään.
-Mitä jos käytäisiin Kunnantalolla katsomassa, mitä siellä tiedetään paluumuutosta.

Menimme johtavan sosiaalityöntekijän luo. En ollut vieläkään tosissani, mutta voimmehan kysyä. En koskaan ollut käynyt missään virastoissa omien huolien kanssa, nytkin kynnys tuntui korkealta.

-Miksi valitsit Nivalan?- Kysyy sosiaalityöntekijä.

-En oikeastaan muuta paikkaa tiedä, kumpikin vanhempani ovat syntyneet Nivalassa.

Virkailija koko ajan jotain kirjoitti ja kyseli samanaikaisesti, sitten kutsui luokseen nuoren naisen, jolle luovutti paperit.

-Minun puolesta tämä olisi valmis.

Jatkoimme toisessa huoneessa keskustelua, jonkun ajan kuluttua sosiaali-työntekijä sanoi:

-En nyt tänään voi siirtää tilillesi toimeentulotukia loppukuulle, mutta kun aukaiset tilin ja ilmoitat tilin numeron, siirrän heti rahat. Asunnosta voi keskustella asuntosihteerin kanssa.

Asuntosihteeri lähetti isännöitsijän puheille.

-Ei nyt aivan heti ole asuntoa, mutta viikon kuluttua vapautuu.

Olen ollut suurimman osan elämästäni virkanainen, mutta en ole saanut tehdä päätöksiä kyllin nopeasti, jokaiselle päätökselle piti saada vahvistus ylemmältä tasolta. Minun tapauksessani viranomaiset tekivät päätöksen paluumuutosta paljon nopeammin, kun minä itse. Viikon kuluttua sain asunnon avaimet. Täytyy tunnustaa, että suuren vaikutuksen teki juuri se, että viranomaiset saavat käyttää tietoaan itsenäisen päätöksen tekoon. Ei mitään turhanpäiväistä byrokraatiaa. Samoin asunnon myöntäminen. Tulee tietenkin mieleen vertaus, kun Venäjällä ei ole riittänyt ihmisen elämää siihen, että saisi oman asunnon, ikävä kyllä, vaikka systeemin päätunnus oli -kaikki työtätekevien tarpeiden tyydyttämiseen, todellisuudessa ei läheskään kaikkia minimaalisia tarpeita voitu tyydyttää.

Mistähän minä aloitan? Olen tullut vain yhden matkalaukun kanssa, miten minä tästä jatkan. Serkut tulee apuun, jokainen ottaa osaa huoneen kalustamiseen. Ensimmäisenä päivänä minulle tuotiin sänky, pöytä, toisesta talosta sohvakalusto ja kaappi. Jonkun päivän päästä asunnossani oli jo televisio, radio, astioita. Suvun naiset osasi ajatella kaikesta pikkutavarasta, niin kuin tulitikut, tiskiluutut, ruokaa, suolaa joka tuntui niin kalliilta, että sitäkin pitää käyttää säästäen.

Sain asunnon vanhusten talosta, postilaatikkoon kirjoitettiin minun venäläinen sukunimi. Useampi asukas kävi sitä tavaamassa. Vanhemmat ihmiset ovat ystävällisiä ja heillä oli halu tutustua. Moni kävi sisällä, se, että puhuin suomea, oli joillekin odottamatonta:

-Sinähän puhut yhtä hyvin suomea, kun me.

Oli vain yksi tapaus, kun mies kyseli toisilta:

-Ryssiäkö tänne meillekin pantiin asumaan?

Mutta kun monet oli kerennyt tulla tietämään, että olen juuriltani aivan nivalalainen, ei minun tarvinnut puolustautua.

-Se ei ole ryssä! Se on yhtä paljon suomalainen ko sinäki.

Vaikka sana “ryssä” ei minua loukkaa, eikä pitäisi loukata muitakaan, Venäjähän on Rysland monella kielellä ja tietysti asukkaat ovat sen mukaan ryssiä.

-En minä välitä, saa sanoa vaikka ryssäksikin, olenhan asunut siellä viisikymmentäkahdeksan vuotta, ja venäjän kieli on minulle helpompaa.

Olisin tullessani voinut ottaa entisen sukunimeni, olla taas Töllin tyttö, mutta Nivalassa on niin paljon Töllejä, että jäin mieheni sukunimelle. Olisi tuntunut, kuin olisin pettänyt lapset ja lastenlapset kieltäytyessäni yhteisestä sukunimestä.

Sainkin monta pitkäaikaista ystävää juuri näistä ikäisistäni ihmisistä. Kun Venäjällä huononee tilanne, niin yhdessä minun kanssa sitä seuraa ja suree ystävätkin.

-Etkö sinä hommaa niitä tänne?- Kuulen heiltä usein.

-Heidän täytyy itsensä päättää minne kuuluvat, antaahan heidän ensin tutustua maahan. Aikanaan minulta ei kysytty, kun vietiin Venäjälle, ja se on tullut vaikuttamaan koko elämääni, kun ei oikein ole tiennyt, mihin kuuluu. Vaikka puhuimme venäjää, suomalaisuus eli meissä aina.

Tuntui, että täytyy saada jotain vakavaa tekemistä, en ole tottunut istumaan ja odottamaan. Voisinhan hyvinkin tehdä jotain tulkin työtä, mutta kuka tarvitsee niitä palveluja. Nyt kumminkin kirjoitin Eevalle, että minä taidan jäädä Suomeen, lähetimme serkun kanssa Eevallekin kutsun. Hänkin sai vuoden viisumin. Vuodessa kerkeämme päättää, ketä olemme ja missä haluamme elää, ei sitä voi heti sanoa, mikä on sitä oikeaa. Eeva tuli vielä saman vuoden lopussa.

Taas tulivat sukulaiset hätään. Olen kuullut joiltakin paluumuuttajilta, että heidän sukulaiset oikein pelkäsivät, että kun Venäjältä alkaa tulla köyhiä sukulaisia, niin heitä joudutaan vielä elättämään. Meille ainakin osoitettiin hyvin paljon myötätuntoa ja tukea, että oikein hävettää olla vaivana. Olemme koittaneet mahdollisemman pitkälle tulla toimeen itsenäisesti. Alussa käytettiin kirpputorin vaatteita, niitä vain lyhenneltiin, levennettiin, pidennettiin tarpeen mukaan. Kirpputorin villavaatteita purettiin langaksi, niistä sai villasukkia, puseroita j. n. e

Laitoin puhelimen ja sain joitain kertapuhelintulkkaushommia. Sekin tuntui, että on jollekin tarpeellinen. Jotain harvinaisia tulkkauksia paikanpäällä. Palkasta en tinkinyt, otin sen verran, kun tarjottiin, sillä minun pienet palvelut eivät tietenkään yrittäjälle tuottaneet mitään. Mutta olenhan kirjanpitäjä, palkkasysteemistä olin pian perillä ja nyt tiedän, että jos meinaa tehdä työtä vakituisesti, kannattaa palkasta tinkiä. Joskus maksu oli vain sata markkaa koko päivän työstä, mutta se saa jäädä yrittäjän omalletunnolle. Muun muassa, heti otin verolapun ja maksoin veron joka markasta ja ilmoitin sosiaalitoimistossa, jos minulla sattui olemaan tuloja.

Nyt, kun minulla on aikaa, haluan tutustua suomalaiseen kirjallisuuteen ja historiaan. Olen jo Venäjän puolella useampaan kertaan lukenut Linnan “Tuntemattoman sotilaan” ja “Täällä Pohjan tähden alla”, jotka olin saanut serkultani, luen vielä kertaan, tunnelma on erilainen, koska ympärilläni puhutaan sellaista suomenkieltä, jota on näissä kirjoissa. Teksti tuntuu paljon todellisemmalta. Alan käydä kirjastossa, ajattelen lukea yhden kirjailijan teokset kerrallaan. Ensin otan useampia Pentti Kirstilän tuotteita, Juhani Ahon, siirryn Kalle Päätaloon, hänen kirjoja luen useampia, mutta ei minun elämää riitä, jos yritän tällä systeemillä mennä eteenpäin. En halua kuluttaa aikaa keksittyyn sisältöön.

Sukulaiset huomaa minun kiinnostuksen ja saan käyttööni teoksen “Suomi sodassa”, siitä olen saanut sodanajan tapahtumien ajankohdan tähänkin kirjoitukseen. Sitten minulle annetaan kaksi kirjaa G. Mannerheimin elämäkertaa. Valituilta paloilta tilaan “Tuntemattoman totuuden”. Saan lahjana kirjan Kremlin naisten kohtalosta, se on ollut niin salaista, että näistä asioista en ollut kuullut Venäjällä ennen perestroikaa mitään, enkä sittenkään näin yksityiskohtaisesti ja näin monen naisen kohtalosta.

Haapaveden kunta on solminut ystävyyssuhteen Belomorskin kanssa, sieltä tulee ryhmä turisteja, he tuovat taide ja käsityönäyttelyn. Mukana on minun poika Gennadij, hän hyödyntää puun erikoisia muotoja ja tekee niistä erilaisia lahjaesineitä. Menen Haapavedelle tapaamaan poikaani. Rakennusalan yrittäjä kertoi työstään turisteille, mukana oli Belomorskista tulkki, mutta jotenkin kävi niin, että joissakin tapauksissa autoin, koska olin viimeiset kymmenen vuotta Venäjällä ollut rakennusalalla töissä. Turistit menivät päivälliselle ja minutkin ystävällisesti kutsuttiin mukaan. Kun olimme tulossa pois ravintolasta, oli rakennusfirman toimitusjohtaja vastassa.

-Mistä tiedät rakennusteknologiasta noin paljon?

-Olen ollut rakennusalalla viimeiset kymmenen vuotta.

-Oletko jossain töissä?

-En ole.

-Haluaisitko lähteä työmaatulkiksi Liettuaan?

Sovittiin ehdoista ja kokeeksi suostuin lähtemään kuukaudeksi.

Ei ollut ollenkaan kokemusta lentokonematkoista, toimitusjohtaja kertoi, että liput ja viisumi on ulkomaan terminaalissa, Viron lippupalvelupisteessä. Oli vain luotettava venäläisen sananlaskun mukaan, että “kyllä kieli Kiovaan tuo”. Vilnassa lentokentällä oli vastassa firman paikallinen työnjohtaja kädessään lappu, josta näin, että siinä ollaan minua vastassa.

Vilna on kaunis kaupunki, paljon historiallisesti arvokkaita paikkoja. Vilnan suuri tori on ainutlaatuinen, siellä menee päivä, vaikka ei olisi mitään hankkimassakaan.

Torilta saa erikoisia tavaroita ja lahjaesineitä, jotka on hankittu ympäri maailmaa. Joka sunnuntai kävimme suomalaisten rakentajapoikien kanssa torilla. Kaikki Liettuassa puhuvat venäjää, torillakin tarvittiin tulkkia. En paljon joutanut itselleni mitään katsella, sillä aina jostain päin kuului:

-Eila, tule tänne!

Emme kerinneet oikein kauppaa tehdä, kun toiselta suunnalta huudettiin:

-Missä Eila on?

En välittänyt, vaikka en paljon joutanut katselemaan, ei minun varoilla olisi mitään voinut ostaakaan. Mutta se oli hauskaa, nuoret, iloiset miehet pitivät minua vertaisenaan, muistuttivat omia poikiani. Tunsin itseni kanaemoksi, jolla on haudotettu hanhen munia. Hanhen pojat ovat menossa veteen ja kanaemolla olisi ollut hätä. Aina olin katsomassa, ovatko kaikki koossa.

Joskus nuoret saapuivat ennalta valmiin mielipiteen kanssa, oppimista oli meille kaikille. Nuori mies, sanon häntä vaikka Eeroksi, omia todellisia nimiä käytän vain niissä tapauksissa, joissa olen saanut siihen luvan, ruokapöydässä sanoi:

-Kyllä nuo ryssät ovat tyhmiä! -Ei tässä ollut yritystä loukata venäläistä kansallisuutta, ei sen tarvitse tarkoittaa muuta, kuin sen, että kysymys on jostain, joka on ollut Neuvostoliitossa. Liettuassa tapasimme paljon enempi liettualaisia, valkovenäläisiä, ukrainalaisia, kuin venäläisiä. Mutta poika oli kuullut sen niin usein aikuisilta.

-Kuule, Eero, olenko minä hyvin tyhmän näköinen?- Kysyin pojalta.

-Miksi sinä, sinähän olet suomalainen.

-Mutta onko minussa muuta suomalaista kuin geenit? Kaikki, mitä minä tiedän ja taidan, on peräisin sieltä.

-En minä sitä ajatellut, anna anteeksi.

-En minä loukkaantunut, minulle saa sanoa mitä vain ajattelee, voimmehan kaikista asioista puhua. Mutta älä sano ketään tyhmäksi, ennen kuin olet siitä ihan varma. Ei tämä kaikki kurjuus johdu siitä, mitä kansallisuutta ihminen on, siihen on paljon muita tekijöitä.

Otin tehtäväkseni kaiken sen, mihin minulla oli aikaa. Jos tulkkia ei tarvittu, järjestelin papereita, laskin jokapäiväisen ruokailuhinnan yksilöllisesti jokaiselle, sen mukaan, mitä oli ravintolassa tilannut. Seurasin, kuka ja mihin oli vienyt työkaluja, jos ne ei tulleet paikoilleen, tiesin keneltä kysyn. Sairastuneiden kanssa kävimme lääkärin vastaanotolla. Sanoin työnjohtajalle:

-Anna minun tutustua sopimukseen, ja jos on tehty, niin peruskorjausprojektiin, silloin näen, jos tavaraa viedään kohteeseen, joka ei kuulu sopimukseen, voin pitää siitä muistion, ja voitte tehdä laskun lisätöistä.

En saanut tutustua sopimukseen, no ei sitten, ainakin yritin olla apuna.

Keitin kahvin valmiiksi, kun oli kahvitauko. Kerran olin ollut tulkkaamassa ja kahvi oli vähän myöhässä, sanoin pojille:

-Älkää nyt menkö pois, aivan jonkun minuutin kuluttua tämä on valmista.

-Voi, Eila, jos me istumme ja odottelemme kahvia työaikana, meille kaikille tulee noutaja,-sanoi Ari, korkean luokan ammattilainen, valmis auttamaan jokaista, yhtä hyvin liettualaista, kuin valkovenäläistä työkaveria.

Suomalaisissa maksutavoissa on paljon salaisuutta. Vieressä työtätekevän ei saisi tietää, mitä toiselle maksetaan. En ymmärtyänyt sitä.

Pidin omaa palkkaa liian alhaisena, kaksituhatta markkaa kuukaudessa, ruokailu firman piikkiin ja toista sataa päivärahaa, mutta kun niin olimme sopineet niin en vaatinutkaan uutta sopimusta. En ollut ennen käynyt Liettuassa, matka sinänsä tuotti minulle uusia kokemuksia. Kaikki tutuksi tulleet liettualaiset olisivat halunneet, että olisin jatkanut siellä, tulimme hyvin toimeen. Ei ollut ongelmia oman porukankaan kanssa.

Olin ollut neljä kuukautta, kyllä minun täytyy lopettaa, kysymys ei ole ollenkaan siitä, että olisin kyllästynyt, tai että olisi ollut sopeutumisvaikeuksia. Käytin hyväksi pitkän elämän aikana saaduista kokemuksista ja tarvittaessa en orjaillut tehdä huomautuksia työnjohtajallekaan kahdenkesken. Työ oli minulle fyysisesti ylivoimaista, remonttikohteena oli lennonjohtokiinteistö, jossa työtä tehtiin yhtäaikaa lennonjohtotornissa ja kellarikerroksessa, välimatka seitsemän kerrosta. Siltä väliltä saattoi tulla komento:-Tulkki tänne! Kun niinkin monta porrasaskelmaa menee, hengästyin ja aloin tuntea rintakipua, ennemmin ollut infarkti aina muistuttaa, että otappas kevyemmästi.

Suomesta tuli harjoittelutarkoituksessa nuori oppilastyttö, jonka kanssa asuimme samassa huoneessa. Tyttö kuului lestadiolaisiin, oli yleisesti tiedossa, että en kuulu mihinkään uskonnonsuuntaan. Tyttö oli huolestunut siitä, että joutuu asumaan minun kanssa. Olin valmis kompromissiin.

-Sovimmeko niin, että jos televiisio häiritsee sinua, niin emme pidä sitä päällä, mutta uutiset minä haluan kuunnella. Jos se vuorostaan häiritsee sinua, voit käydä sillä aikaa jossain.

Meistä tuli oikein hyviä ystäviä, vaikka ikäero oli melkein viisikymmentä vuotta. Sitä emme ollenkaan huomanneetkaan. Joskus tuli tietenkin puheeksi uskonto, mutta kun olen tutkija luonteeltani, en voi ottaa vastaan mitään muuten kuin järjellä. Tyttö neuvoi viisaasti:

-Älä ajattele näitä asioita järjellä, ota ne vastaan sydämellä.

Pikkujouluun saapuu Suomesta toimitusjohtaja, tilaisuudessa merkitään kaikki ne pojat, jotka ovat olleet mukana alusta asti. Heidät kutsutaan eteen kunniapaikalle, ihmeekseni kuulen omankin nimen, vaikka olen ollut vain neljä kuukautta. Saamme kaikki lahjaksi rannekellon, johon on merkitty firman nimi. Pienikin huomio lämmittää. Jos työnsä tekee kunnolla, niin kyllä se huomataan, oli maa mikä tahansa.

-Jos tarvitset Suomessa suositteluja, voimme antaa, -sanoo toimitusjohtaja, kun kerron, että minun on lopetettava.

Loppujen lopuksi kaikki ovat suhtautuneet minua kohti hienosti. En ole missään vaiheessa tuntenut itseäni erilaiseksi, tulen aina suurella lämmöllä muistamaan näitä neljää kuukautta.

Olen ollut monenlaisissa tilanteissa tulkkina. Joskus, kun kaupat tai neuvottelut on saatu loppuun, venäläiseen tapaan otetaan vodkaa. Tietäähän sen, vodka rentouttaa, muuttaa puheet kevyemmiksi. Istun pöydässä, koska siinäkin tilanteessa tarvitaan tulkkia, ei ole mikään pakko ottaa viinaa jos ei halua, nostan pikarin ja panen takaisin pöydälle. Kun tullaan vitseihin asti, jotka saattavat olla väritettyjä monenlaisilla sanoilla, mietin vähän ja päätin, kerran olen tuntipalkalla, niin samahan se on, käännän, mitä puhutaan. Kyllähän minä vitsin, kun vitsin kerron:

-Saatanan ämmä, olet aivan mahoton! -Sanoi kerrankin suomalainen osapuoli. Otin sen vastaan tunnustuksena, että osaamista riittää.

Olenkin melko paljon nähnyt Suomenmaata tulkkauksen yhteydessä, ei sillä rikastu, koska tulkkia tarvitaan silloin-tällöin, en mitenkään mainosta itseäni, koska ikää on niin paljon, että en voisikaan ottaa vakituista työtä. Tulkkauksen aiheena on ollut: öljyntorjuntalaitteet ja päästöjen puhdistus, lämmityskattilat, puun jalostus, kirjan kustannus, monen alan ammattioppilaitokset, Karjalan Tasavallan keskussairaalanlääkärit Oulussa, Mannerheimin museo, Eduskuntatalo, monenlaiset neuvottelut ja monta muuta. Eduskuntatalon opas kysyi :

-Kumpi on äidinkieli, kumpi opittu?

-Olen paluumuuttaja, tavallaan kaksikielinen lapsuudesta asti.

-Eikö ole ihana, että paluumuuttaja on päässyt tulkiksi.

-En ole mikään vakituinen tulkki, tulkkaan, kun satun olemaan paikalla tarvittaessa. Maksan verot ja saan ne takaisin vuoden kuluttua koska tienestit jäävät hyvinkin vähäisiksi.

Tuli tietenkin tilanteita, joissa jouduin suomalaiselta osapuolelta kysymään toistamiseen sanotun tarkoitusta.

-Olet kirjanpitäjä, ja noin yksinkertaisia asioita et ymmärrä.

Siinäpä se, suurin osa juuri minun ammattiini kuuluvista termeistä käännettyinä suomeksi olivat aivan tuntemattomia. Kirjanpidon sanakirjaa, tai oppikirjaa en heti löytänyt, täytyi perehtyä arvaamalla, tase, viite, vakuudet j. e. Melkein sama, kun isän arvoitukset. Olimme pieniä, hänellä oli jokapäivälle joku arvoitus. Esimerkiksi: yksi hiiri, kaksi häntää, kenkä se on, mutta kuka sen arvaa. Tosiaan, asiat, jotka kuuluvat ammattiini, ovat vähemmin tuttuja, kun taas teknilliset ja lääketieteelliset termit ovat pitkästi kansainvälisiä.

Vieraita olivat markkinatalouden termit, myyntitarjous, ostotarjous j. n. e.

Auton varaosista puhen ollen, suora kääntäminen harhauttaa. Sanon käännetyn osan nimen, sitten täytyy ottaa selvää, missä ja mitä varten se on. Jos kysyn varaosakaupasta osaa, joka on käännettynä - tuki, jossa on pallo, selvennän pallotuki, ei sittenkään ymmärretä, mutta kun olen ottanut selvän missä se on ja mitä varten, huomaa kauppias:

-Jaa, se on pallonivel.

Tai kysyn, onko nyrkkiakselia ja polviakselia, minua ei ymmärretä. Selvitän, nyrkkiakseli on edessä, polviakseli alhaalla. Löydämme yhteisymmärryksen. Olenkin kysymässä nokka-akselia ja kampiakselia, puhumallahan asiat selviävät, on tärkeää, että itse ymmärtää asian, kyllä sen silloin toisellekin selvittää.

Olen ollut tulkkina eri alan seminaareissa, sillä käännän suoraa puheen luennoitsijan perässä. Parempi tietysti olisi, jos saisin etukäteen edes lukea tekstin. Mieluummin tulkkaan ammattioppilaitoksissa, opettajan puhe on selvää, asiasta toiseen siirrytään loogisesti, vaikka joudun suoraa, tietämättä mistä tulee olemaan puhe, kääntämään, vaikeuksia ei ole.

Silloin, kun kuuntelijoita on vähän, että emme häiritsisi työtä ja jouduttaisimme sitä, istumme niin lähelle toisiamme, että minun olkapään yli, tai vierestä voi lukea. Kuuntelen suomenkielistä luentoa, kirjoitan muistiin suoraa venäjäksi, vierellä istuvat ovat koko ajan mukana.

Samoin teen kirkossa. Kun venäläiset sukulaiset haluavat käydä siellä, otamme lehtiön ja kynän, käännän saarnan samalla tavalla, kuuntelen suomea ja kirjoitan muistioon suoraa venäjäksi, vieressä istuvat pysyvät koko ajan mukana. Päinvastoin en ole koittanut, onnistuisiko. Siis kuunnella venäjää ja kirjoittaa yhtäaikaa suomenkielellä muistioon. Kävis kai se näinkin päin.

Vaikka äiti usein sanoi “Voi hyvä jumala”, luulen, että ei hän ollut kovinkaan uskovainen. Kyllä hän mielellään kuunteli radiosta kirkon menoja Suomesta ja muisti kaikki uskontoon liittyvät juhlat. Niin kauan kun oli vanhempia suomalaisia naisia, kerääntyivät he johonkin asuntoon juomaan yhdessä kahvia ja muistelemaan menneitä. Emme me paljoakaan tienneet uskonnosta, eikä se kiinnostanut mitenkään. Ennen sotia koulussa oli uskonnon vastaista työtä, mutta ei minulta mitään voitu ottaa, kun en omistanutkaan. Perheessä ei paljonkaan siitä puhuttu, eikä minun tietääkseni sitä kukaan voinut kieltää, sehän on perheen asia, mitä seinien sisällä puhutaan. Toinen asia saattaa olla järjestäytyminen eri lahkoihin. Se olisi voinut olla lain vastaista. Kun toimme Gennadin ensimmäisen kerran Luganskiin, kysyi anoppi heti:

-Onko poika kastettu?

-Ei ole.

-Päättäkää heti kummeista ja täytyy käydä kirkossa.

En pannut vastaan, jos kerran haluatte, niin kastetaan sitten. Niin Gennadij sai kasteen ortodoksisessa kirkossa. Se oli vuonna 1953, kirkko oli oikein hieno, niin kuin ortodoksiset kirkot ovat, täynnä ikoneja ja maalauksia.

Muutettuamme Suomeen, tulimme aivan kohta tietämään, että uskonnollisia liikkeitä on monenlaisia. Jehovan todistajat ovat hyvin aktiivisia, käyvät ovelta ovelle, ovat useinkin vieraana. Keskustelemme heidän kanssa joskus kauan, mutta se ei tee vaikutusta. Heidän lehtiset, joita he jakavat, sisältävät hyvääkin ainestoa, eikä se aina ole agitaatiota jehovalaisuuden puolesta. Mutta heti syntyy kysymyksiä, miksi vain sataneljäkymmentäneljätuhatta pelastuu. Entä muut?

Olen ollut tulkkina helluntalaisilla. Ero taitaa olla siinä, että he saavat kasteen aikuisina. Jumalanpalvelutilaisuudet ovat erilaisia.

Lestadiolaisuuteen tulin tutustumaan Liettuassa asuntokaveriltani. Mielessäni on monia kysymyksiä, miksi näinkin pieni kansa haluaa jakaantua eri uskonnollisiin liikkeisiin, ja useita muita miksi.

Moniin kysymyksiini sain vastaukset Aimo Nikolaisen kirjasta “Rajankäyntiä” se on painettu vuonna 1964, mutta mitään tuoreempaa ja selvempää en ole tavannut.

-Meidän täytyy liittyä luterialaisen kirkon seurakuntaan, siellä olemme kasteen saaneet ja sinne kuulumme,- sanoi Eeva.

Yksi sukulaisistamme palasi paikkakunnalle ja halusi liittyä omaan seurakuntaan.

-Tulkaa minun luo, kutsun papin kahville ja samalla kysymme teistäkin. -Emme olleet vielä silloin maan kansalaisia. Pappi oli sitä mieltä, että kun ei ole maan kansalainen ei oikein voi puhua seurakuntaan liittymisestä.

-Kyllä nyt on pappi erehtynyt, -sanoi serkku.

Mutta kun seuraavan kerran meiltä kysyttiin, joko olemme liittyneet seurakuntaan, vastasimme niin kuin asia oli. -Meitä ei huolittu.

Nyt asia on hoidettu, olemme luterialaisen seurakunnan jäseniä. Käymme kerhossa kun tilaisuus sopii aikatauluun, samoin Jumalan palvelustilaisuuksissa. Seurakunnassa olemme tavanneet ystävällisiä ihmisiä.

Käännyimme Eevan kanssa Suomen presidentin puoleen, että meille palautettaisiin tai annettaisiin Suomen kansalaisuus. 12 päivä helmikuuta 1993 Tasavallan presidentti Mauno Koivisto allekirjoitti kirjeen:

“Annan Suomen kansalaisuuden Venäjän Federaation kansalaiselle, kirjanpitäjä Eila Kalininalle ehdolla, että hän kahden vuoden kuluessa tästä päivästä vapautuu Venäjän Federaation kansalaisuudesta. Kansalaisuus katsotaan saaduksi päivänä, jolloin sisäasiainministeriö toteaa, että ehto on täytetty”.

Samanlaisen kirjeen saa Eevakin, meidän on helpompi hoitaa asiat yhtäaikaa. Viemme Venäjän konsulille kaikki tarpeelliset paperit, täytämme vaaditut kaavakket ja lähdemme paluumatkalle Nivalaan. Meni koko päivä, emmekä olleet kunnolla joutaneet syömään eikä hoitamaan muitakaan tarpeita. Menimme ravintolaan, päivällisen olisi saanut kolmella-neljällä kympillä, pidimme sitä liian kalliina ja päätimme ostaa leipää ja jotain päällepantavaa, selvisimme paljon halvemmalla.

-Kyllä meidän on käytävä tuolla WC-ssä,- sanoin Eevalle.

Tulimme ovelle, mutta siinä olikin hinta, viisi markkaa käynti.

-Emme totta vieköön tuosta lystistä vitosta maksa, pärjätään junaan asti, -meistä kahdesta Eeva on tarkempi kuluista.

Haluan sanoa, että kyllä paluumuuttajan penniä pitää venyttää taidolla, sen taidon osaamme jo ennestään. Eikä se tarkoita myöskään sitä, että olisimme tyytymättömiä, mutta aina silloin kun syntyy lisäkuluja, olemme tiukalla. Venäjän kansalaisuudesta olemme vapaat toukokuusta 1994, samanaikaisesti meistä tulee Suomen kansalaisia.

Eevan poika Oleg on hakenut vierailuviisumia, on saanut sen ja on tulossa käy -mään, odotamme häntä lähipäivinä. Yhtenä aamuna saan soiton Kostamuksesta, Olegin ystävän vaimo on kauhean hermostunut ja itkun sekaisesta puheesta saan jonkun verran selvää.

-Oleg oli tänään lähdössä Suomeen, jäi meille yöksi, oli niin humalassa, että sai vain toisen kengän jalasta pois. Aamulla löysin hänet kuolleena ja oli vielä sohvalle oksentanut. Olimme lasten kanssa kotona ja pelästyimme. Enkä tiennyt, miten ruumiin saa vietyä, kun ambulanssi ei huolinut ruumista.

Miten minä tämän kerron Eevalle, ei se ole totta, ei Oleg juonut, ei ainakaan niin paljon, että olisi voinut alkohooliin kuolla. Mutta olen nähnyt, kuinka syvän insultin saanut mieheni kuoli, kaikki viittaa samanlaiseen kuolemaan. Äkkiä koittanut tajuttomuus, verensekainen oksennus.

Viisumit saimme vuorokauden sisällä. Tuttu mies Mauri lähti viemään meitä Vuokkiniemelle asti, olemme siitä hänelle kiitollisia, miten muuten olisimme päässeet kyllin nopeasti. Sinne olivat tulleet jo sukulaiset Belomorskista. Perillä selvisi, että Oleg on kuollut aivoverenvuotoon. Hänen auto oli jäänyt tuttavien pihalle, ovet olivat auki, kaikki paperit ja rahat levällään. Mitään ei ollut kadonnut. Olegia ei vain enää ole.

Vuokkiniemen tienvierellä on ollut kaunis metsä, nyt ympäristö on avohakkuun jäljiltä. Kun kysyn kyläläisiltä, miksi se on tehty, vastaavat he ironisesti:

-Suomalaiset ystävät ovat opettaneet metsänhuoltoteknologiaa.

-Miksi sieltä ei metsää hakattu omille sahoille, olisi ollut helppo kuljetus, sahat seisoo raakapuun puutteessa.

-Kysy jotain helpompaa.

Metsäteollisuuspiirit eivät saa sitäkään, mitä saavat hakattua, kuljetettua. Rautatie nostaa kuljetushintoja, on tultu siihen, että kuljetus rautateitse ei kannata. Joskus rautatie menee niin pitkälle, että neljännesosan puutavarasta takavarikoi palvelumaksuksi, ja vie sahalle sahattavaksi omana raakapuuna, kunnes Belomorskin saha pysähtyy tykkänään.

Venäjällä on jatkuneet vaikeat ajat. Raha kadottaa arvoaan. Hinnat ovat nousseet niin monta kertaa, että ainoastaan leivän hinta, joka on aina ollut maailman halvinta, on noussut tuhatkertaisesti. Työpaikat häviävät, on tullut ennen tuntematon ilmiö -työttömyys. Kun ei ole tunnettu työttömyyttä, ei siihen ole mitään valmiutta. Päätökset työttömyysavustuksesta on tehty, mutta ne eivät toteudu, koska budjetti ei voi maksaa palkkaa lääkäreille, opettajille ja muille, joiden palkka on maksettava budjetista. Opettajat ja lääkärit ovat yrittäneet lakkoa, aina silloin löydetään rahaa osamaksuun. Jos Gennadin perhe jotenkin tulee toimeen, on Valentin kadottanut pohjan altaan. Kaiken lisäksi hän juo. En ymmärrä, millä rahalla, hänen työmaa on lopetettu ja hän on työtön. Käynti tuottaa niin paljon tuskaa, että sanat ei riitä ilmaisemaan. En kumminkaan voi tuskaani näyttää, en ole tottunut puhumaan asioistani. Piilotan kaiken sisääni, vain yöllä olen yksin ajatuksieni kanssa. Jos kertoisin jollekin, että olen halkeamaisillani surusta ja tuskasta, ei minua uskottaisi.

Marraskuussa soitetaan Belomorskista, Valentin on sairas, Raija on toimittanut hänet sairaalahoitoon, sillä itse hän ei tahtonut lähteä. Hommaan viisumin ja lähden heti sinne. Menen sairaalaan, minut päästetään sairaan poikani luo. Valentin on tiedottomassa tilassa letkuissa. Hän ei tunne läheisyyttäni. Otan häntä kädestä kiinni.

-Valik, jos tiedostat, että olen tullut sinun luo, niin purista kättäni.

Olen tuntevani heikon puristuksen, huulilla käväisee aavistuksen vertainen hymy.

-Vierailu aika on loppunut, jättäkää potilas rauhaan,- sanoo sairaanhoitaja.

-Tulen huomenna aamulla ja olen koko päivän, -yritän puhua, vaikka en ole varma, kuuleeko Valik mitä puhun.

Tulen seuraavana päivänä, minulle kerrotaan, että tullessaan sairaalaan hän vielä itse kertoi läheisistä omaisistaan, veli Gennadij, mutta antanut minun entisen osoitteen ja serkkunsa Volodjan puhelinnumeron. Ajatteliko hän, että aina jonkun näistä tavoittaa, vai eikö hän ollut enää ajan tasalla. Olen pitkän aikaa, koitan antaa tietää läheisyydestäni, mutta en ole varma, ymmärtääkö hän. Tuntuu, että hengitystiet ovat tukossa, käyn sanomassa hoitajalle, että sinne on kerääntynyt limaa.

-Menkää te nyt kotiin, saatte tulla heti aamulla.

Menen vielä Valentinin lähelle, lupaan, että olen aamulla taas hänen luona.

Parin tunnin kuluttua tuli Volodja, meni suoraa keittiöön, siellä olivat Gena ja Raija.

-Soitettiin, että Kalinin on kuollut.

Ymmärsin heti, mitä on tapahtunut.

-Äiti, älä itke, Valentin on aina sanonut, että hän ei halua elää.

-Miksi?- Mitä vielä voin odottaa elämältä.

Taas jää yksi hautakumpu. Suljen tuskan sisääni ja palaan Suomeen.

Olin joku aika sitten lähettänyt hakemuksen Oulun yliopistoon suorittaakseni virallisen kääntäjän tutkinnon, menin sinne suoraa surujeni keskeltä. Olin tullut Venäjän puolelta, taas kerran nähnyt ja kokenut itsekin sen kivun ja tuskan, mihin suuri osa ihmisistä on ajautunut. Kaiken sen jälkeen mitä olin nähnyt, en saanut edes yhtä yötä levähtää, kun piti lähteä Ouluun. Olisin tietenkin voinut saada ajan siirrettyä, mutta halusin paeta. Voihan sitä toisilta paeta, mutta ei itseltään.

Ensimmäisen tenttityön minä suoritin, mutta toiseen minua ei riittänyt, menetin aikaa vain siihen, että olisin ymmärtänyt, mitä olen tekemässä. Istuin ja mietin, mitä venäjäksi tarkoittaa “perestroika”, en yhdellekään sanalle voi löytää samaa tarkoitusta, selvitän mielessäni sitä kokonaisilla lauseilla, enkä jaksa käsittää, että kysymys on venäjänkielisestä sanasta. Mutta ei se haittaa, menen raittiiseen ilmaan ja lähden pois. Mitä tekisin sillä, että tietäisin olevani kyllin pätevä, virallinen kääntäjä, en ikäni puolesta edes yrittäisi etsiä töitä.

Nyt, kun aikaa on kulunut kylliksi siitä tutkinnon suorituksesta, luen uudestaan tekstit, ensimmäinen työ olisi vaatinut vain vähäistä muokkausta, mutta toinen on todellakin huono.

Huolimatta mistään elävien on elettävä. Seuraavan kerran kun menin sosiaali-toimistoon, huomaavainen työntekijä heti kysyi:

-Onko jotain tapahtunut, oletko sairas?

Kerroin, että olen taas käynyt hautajaisissa ja olen aivan poikki.

-Sinun täytyy päästä hoitamaan itseäsi.

En oikein uskonut mahdollisuuksiin, millä rahalla minä hoitaisin itseäni, en tiennyt mitään muuta, kuin kiristää hampaat ja jatkaa siitä eteenpäin. Vuosikausiin mieheni ja pikku Leenan kuoleman jälkeen en voinut kuunnella haitarin soittoa, enkä lausua ääneen heistä sanaakaan. Ympäristölle olen sama sanavalmis suunsoittaja. Eeva on samanlainen, hänestä ei vain voi sanoa, että hän olisi suunsoittaja, sillä hän on paljon hiljaisempi, emme edes keskenämme puhu ikävistä asioista.

Pirjo sai minulle paikan joksikin päiväksi Runnille. Siellä minun ei tarvinnut pelätä, että joku vahingossa kysyy, että miten sinä pärjäilet, sillä kaiken näköinen huomio on kuin suola haavalla, repii vain kivun auki.

Kävin uima-altaassa, toisten kanssa pienillä retkillä, eikä minun tarvinnut kenellekään kertoa, että minun on huono olla. Siellä aloin purkaa kaikkea kokemaani paperille, en ajatellut, että siitä ehdottomasti tulee jotain toisten luettavaksi. Jos suku on kiinnostunut, voisivat lukea, kun tämän saan valmiiksi, teen saman työn venäjän kielellä Venäjällä asuvia sukulaisia varten. Eiköhän se korvaa kääntäjän tutkintojen epä-onnistumisen.

Olen kirjoituksessani jo niin pitkällä, että en halua jättää kesken, mutta nyt pitäisi tehdä vähän tutkimustyötä. Miksi aikanaan isä oli lähtenyt Venäjälle? Onko mitään tietoa perheestä muualla, kuin kirkon kirjoissa. Olin jo lukenutkin Kyösti Wilkunan kirjan “Lähimmäisiäni”, mutta onko mitään muuta.

Tiedän, että kummisetäni Akseli Paarman on vielä hyvissä voimissa ja hän edelleenkin asuu Sodankylässä. Täytyy vain uskaltaa soittaa. Soitin ja kysyin:

-Saisinko minä tulla joksikin päiväksi teille, jos sattuisimme löytämään jonkun vanhan valokuvan.

-Tervetuloa, saat olla niin kauan kun tahdot.

Kummisetä ja hänen tyttärensä, minun pikkuserkku hänkin, ottivat vastaan avosylin. Sain katsoa kaikki valokuvat ja osan kummisedän arkistoista. Mitä enempi keskustelemme, sitä enempi palautui kummisedän muistiin. Käyn siellä aina uudelleen, kummisetä on hyvä kertomaan. Hänen kirjahyllyltä löytyy hyvin tehty Joulujulkaisu “Sodankylän Joulu 1992”, siinä Erkki Salin kertoo elokuvateatterin kehityksestä Sodankylässä, “Töllin Matista Lapinsuuhun”. Lämmittää kärsinyttä sielua, kun saan tietää, että isä on elävässä ihmismuistissa.

Olen taas kerran palaamassa Sodankylästä. Kävin ravintolavaunussa kahvilla ja samaan pöytään istuu sotaveteraani, hän on matkalla Oulaisiin kuntoutukseen ja nuorempi mies, hän sanoi itsestään, että on Kittilästä poromies Jussi.

-Mistä sinä tulet?

-Sodankylästä.

-Asutko Sodankylässä?

-En asu, kävin kummisetäni luona kylässä.

-Kuka on sinun kummisetä? -Jussi selvästi epäröi, puheessani ei ole Lapin murretta, eikä juuri muitakaan.

-Paarmanin Akseli.

-Kenen kanssa hän asuu?- Jatkaa Jussi tiedustelua.

-Hän asuu tyttärensä Pirjon kanssa.

-Missä sinä asut, en saa puheesta selvää. Kyllä se on oikein, että hänen tytön nimi on Pirjo, - Jussi ei hellitä, hän on päättänyt ottaa selvää, kuka olen.

-Epäilet, kun minun puheessa ei ole murretta, ei siinä voi olla, sillä olen asunut Venäjällä osan elämästäni, 58 vuotta.

-Huijaat! Et voi olla Paarmanin kummityttö. Huijaat. Paarmanni, on kuule niin suuri herra, että sinua ei laskettais edes keittiön ovelle.

-Jätetään sitten keskustelu tähän. Minä en hyötyisi mitään huijaamalla sinua, hauskaa matkaa, -sain kahvini juotua ja menin paikalleni vaunuun.

Jussi tuntee itsensä niin pahasti huijatuksi, että ohi mennessään vielä kerran kysyy:

-Miksi sinä huijaat minua?

En osaa vastata mitään, jos tämä joskus sattuu Jussin käsiin, niin hän voisi uskoa, että minulla ei ollut mitään syytä huijata. Jussille vastasin hymyllä.

Taaskin ikävä uutinen Venäjältä. Autokolarissa on menehtynyt veljen tytön Tatjanan puoliso Marat. Tatjana jää leskeksi kolmen lapsen kanssa alle neljänkymmenen ikäisenä. Kolari on niin ainutlaatuinen. Marat, hänen nuorempi veli ja kaksi ystävää lähtivät kalaan, ratissa istui ystävä, joka oli kilpa-ajaja. Tienmutkassa on entinen järvi, joka nyt on täynnä mutavelliä, siinä kuljettaja kadottaa auton hallinnan ja auto syöksyy siihen mutavelliin. Melkein silmin-näkijöiden edessä auto menee syvyyteen, eikä kukaan voi tulla apuun kyllin nopeasti. Kun auto on saatu pois, on jo myöhäistä, kaikki neljä ovat menehtyneet. Luultavasti Marat olisi voinut pelastautua, hän oli potkaissut ikkunan rikki ja yrittänyt pelastaa toisia.

Nyt voisi sanoa samat sanat, jotka isä oli joskus kirjoittanut kirjeessä veljelleen Suomeen, täällä on ryskänyt kuolema.

Uusi käynti Belomorskissa ei lohduta. Huonosti hoidetulla hautuumaalla rivi läheisten hautakumpuja. Näiden vuosien aikana hautuumaa on laajentunut joka suuntaan. Haudoilla olevista merkeistä voi lukea paljon tuttuja nimiä. Nuorena kuolleita on ainakin yhtä paljon, kun vanhempia. Pitkä rivi nimettöminä haudattuja, keppi, jossa on vain numero. Hauta on laskeutunut ja hauta-kummun tilalla on syvennys. Ne haudat, joista läheiset pitävät huolta, on aidattu erilleen. Kuka ottaa vastuun tuosta barbaarimaisesta toimesta.

Olin laittanut kirjeen “MEMORIAL” organisaatioon ja kirjeeseen 50 markkaa, sillä tiedän, että tätä yhden hengen organisaatiota ei rahoita kukaan. Soitan Belomorskista puhelimella, etsin Memorialin puhelinnumeroa. Soitto meni jos mihin, mutta yhteyttä tarvittavaan ei tahtonut löytyä. Huomasin alkaa etsimään Eila Argutinan puhelinta.

Olen jo kahdesti saanut tietoja isästämme, ensin vuonna 59 ilmoitettiin, että hän on kuollut vankileirillä, sitten saimme sen kuolintodistuksen, jossa kuolinpaikkaan oli vedetty viiva. Halusin tietää, joko “ MEMORIAL” on päässyt niin pitkälle, että olisi saanut tietoja niistä, jotka oli rehabilitoitu ennen, kun alkoi yleinen rehabilitointi. Luultavasti kirjeeni meni samannimiseen hautaustoimistoon. Siellä eivät halunneet kunnolla vastata, vaihtoivat aina vain puhujaa.

Argutinan kortistosta sain tietää, että Tölli Matti vangittu joulukuun seitsemäs päivä 1937, on teloitettu ampumalla 20 päivä tammikuuta 1938. Tuntuu, kuin olisi taas hautajaiset, tapahtumat kuudenkymmenen vuoden takaa tekevät vieläkin kipeää. Äitihän oli sanonut, että ne tappaa sen heti.

-Minkä eteen olemme tehneet neljäkymmentä vuotta työtä?-Kysyvät ikäiseni naiset minulta, mutta myös itseltään, kun tapaamme Belomorskissa. -Meiltä on otettu kaikki pois, eläkkeellä ei tule toimeen ja jos vielä toteutuu se, että asumiskustannukset joudumme maksamaan täydellisesti, niin joudumme asumaan maakuopissa, niin kuin muinaiset asukkaat.

Mitään asumistukijärjestelmää ei ole, asuntovuokralaki oli säädetty vuonna 1933, eikä missään vaiheessa vuokraa nostettu. Vuokra kattoi noin kolmanneksen kustannuksista (en voi puhua koko Venäjästä, mutta niistä ajoista ja paikoista jossa olin töissä) loppu oli huomioitu tulo-meno vuosibudjetissa, se vähennettiin budjettiin maksettavasta tuotosta tasen mukaan. Mutta kuka nyt korvaa? Nostetaanko vuokraa vaikka tulot eivät muutu?

Oliko sosialistinen järjestelmä väärä tai väärennetty? Vai eikö ihminen ole valmis elämään siinä yhteiskuntajärjestelmässä? Onko tilalle tullut markkinatalouden muoto oikea, kun pankit yksityistettiin, ne alkoivat fuusioitua, yhä suurempi osa arvopapereita ja osakkeita siirtyy yksiin käsiin? On syntynyt ryhmä, joka nimittää itseään uusrikkaiksi tai uusiksi venäläisiksi. Mitä uusrikas tekee rikkaudellaan, jos häviää niin merkittävä osa yhteiskuntaa, kun työssä käyvät. Pianhan ne rikkaudet, jotka eivät synnytä uutta tilalle, saa törsättyä.Tietenkin joksikin aikaa riittää luonnonvaroja, jotka saadaan menemään ulkomaanmarkkinoilla raaka-aineena, maa jolla oli korkea sivistystaso, muuttuu kehitysmaaksi. Ainoastaan Suomi ostaa Venäjältä jalostamatonta puuta 5 - 10 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Mutta jalostamaton tukki ei rikastuta Karjalaa, saha edelleenkin seisoo, ainakin Belomorskissa. Raha liikkuu Venäjällä siellä korkeammalla tasolla, niillä, jotka on saanut omistukseen öljy ja kaasukentät.

Pienyrittäjät Belomorskista vakuuttavat, että jos onkin mafiaa, niin nyt se on vain siellä, missä on rahaa.

-En minä kiinnosta mafiaa, koska lähden ostamaan tavaraa vasta, kun olen saanut tilauksen, rahaa on vain yhden tilauksen ostamiseen, ja vain käteisellä. Kaupat eivät pysty kilpailemaan torin kanssa, sillä verojärjestelmä on suunniteltu niin, että jos tavarajäännös kaupassa kasvaa, joutuu se verotettavaksi, vaikka on selvää, että tyhjän kaupan pitäisi saada tavaraa myytäväksi, sen takia myytävänä on jotain tyhjänpäiväistä ja halpaa.Toria ei kukaan voi kontrolloida, myyjä maksaa vain paikasta torilla, tietenkin tullimaksun, jos tavara on kotoisin ulkomailta, -selvittää minulle tilannetta yrittäjä.

Yritän parhaani mukaan ymmärtää, mutta vaikeaa se on.

Uusrikkaat ovat ymmärtäneet, että heidän tulot ovat riippuvaisia työntekijöistä, ainakin osa alkaa maksaa sosiaalikassaan. Asiat eivät pääse lehtiin, sillä viestintävälineet ovat rahanomistajien, jos ei hallussa, niin ainakin valvonnan alla. Näin kertovat yrittäjät.

Huolestuttaa tietenki Venäjälle jääneiden jälkeläisten tulevaisuus.

En ole koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen, en ole ajatellut yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta tai epäoikeudenmukaisuutta, olen tehnyt työtä ja siinä määrin kun on ollut mahdollisuutta ja osaamista, yrittänyt auttaa avun tarpeessa olevia. Samalla lailla elivät pienillä rehellisillä tuloilla sisko, veli ja muut läheiset.

Suomi on ollut meille kaukainen isänmaa, emmekä ollenkaan odottanut, että meitä täällä enää kukaan muistaisi, emme koskaan ajatelleet paluuta.

Nyt elämme päivän kerrallaan, tyydymme siihen, mitä uusi päivä tuo tullessaan. Olemme paluumuuttajia.

Paluumuuttajina Suomeen ovat tulleet monet tässäkin teoksessa mainitut, heitä asuu Helsingissä, Kouvolassa, Kuopiossa, Kärsämäellä, Pietarsaaressa ja muualla Suomessa, en ole ollut kaikkiin yhteydessä.