T Ö L L I N T Y T T Ö

T Ö L L I N T Y T T Ö

Eila Tölli-Kalinina

O S A 6 / 8

E n s i m m ä i n e n p a i n o s

K L - P a i n o Y l i v i e s k a 1 9 9 8

J u l k a i s t u s ä h k ö i s e s s ä m u o d o s s a

j a t k o k e r t o m u k s e n a

h e i n ä - e l o k u u s s a 2 0 0 1

w w w . e t u s i v u . n e t

Samoihin aikoihin, joulukuussa 1947 oli suurten reformien aika. Ruoan jakelu tulee vapaaksi, leipä ja ruokakortit on poistettu käytöstä. Yhtäaikaa tehdään rahanvaihto, rahan arvo muuttuu satakertaisesti. Sadasta ruplasta saa vain yhden ruplan. Säästöpankissa on ylin raja säästöille seitsemän tuhatta ruplaa, sen rajan ylittävä takavarikoidaan Valtiolle. Meillä ei ollut mitään säästöjä, toivottavasti tuon ylirajan muistan oikein. Vaihto ei tapahdu kädenkäänteessä, perhe on siinä tilanteessa, että ei oikeastaan voi tuoda minulle mitään ruokaa. Kaikki perheen raha-asiat olin hoitanut minä, nyt siellä tietysti on jonoja, ja kukapa sinne kerkeää mennä. Sairaalassa ei myöskään oltu järjestetty mitään ruokailua, kun ei ollut tarvetta.

Kun tulin kotiin, oliolioli kaikkien mieliala matalana, kukaan ei oikein tiedä, mitä minulle pitäisi sanoa. Mieluummin ei puhuta asiasta ollenkaan.

Haluaisin käydä hatausmaalla, -sanoin Nikolaille.

-Et sinä sinne pääse, on ollut tuiskuja, eikä tietä ole aukaistu.

Elämä on nyt ruoan puolesta helpompaa, on leipää ja pieni perunamaa tuottaa tarpeitemme verran perunaa. Voisi sanoa, että kymmenen vuotta elämästä on mennyt niin, että aina on nälkä ollut seuranamme. Joka ilta on saanut ajatella, että mitä huomenna. Tämä ei tietenkään ollut kaikkien kohtalo, toiset pärjäsi paremmin, kun talossa oli työssä käyviä perheenjäseniä. Kyllähän ne kymmenen nälkävuotta olivat jättäneet jälkensä terveyteenkin. Saammeko koskaan terveitä lapsia?

Saimme sen verran kokoon rahaa, että Nikolai voi ajatella ikänsä toivottua haitaria. Hän lähetti veljelleen Luganskiin rahan, haitari sai olla käytetty, mutta ei sarjatyönä tehty. Tällä kertaa oli sääntöjä tiukennettu, ja Nikolai ei päässyt itse haitaria hakemaan. Se oli minun haettava.

Nikolain palkka vaunujen lastauksessa oli hyvä, haitarin ostosta ei kotona puhuttu, eikä tietenkään perheessä kaikki olleet tyytyväisiä, kun olisi ollut niin paljon muita reikiä rahalle. Emme osanneet neuvotella, olin tottunut puhumaan asioista vain Villen kanssa, ja Ville suostui vaikka mitä olisin sanonut. Ei siitä mitään riitaa syntynyt, mutta tunsin, että olisi pitänyt kysyä äidiltä, sopia Eevan kanssa, olihan hän vanhin sisaruksista. Ei asia siitä olisi muuttunut, kukaan ei tietenkään olisi pannut vastaan, mutta jäi semmoinen syyllisyyden tunne, jota pidin sisälläni, sillä en halunnut pilata Nikolain iloa.

Haitarinhakureissu oli melko vaikea, pitkän matkan jouduin tekemään yksin. Haitarikin oli raskas ja epämukava kannettava, eikä sitä voinut käsistään laskea minuutiksikaan.Yöksi Moskovassa asemasali tyhjennettiin, aamua täytyi odottaa ulkona. Missä olisi WC ja miten sinne voi haitarin kanssa mennä. Taisi olla ainoa kerta, kun minä hyödyin suomenkielestä. Vieressäni oli Inkerin suomalaisia naisia, ainakin viisi henkilöä. Aikuisin aamulla naiset keskustelivat, että pitäisi käydä, kyllä he tietävät missä se on. Yksi jäi tavaroita vahtimaan. Kun kuulin minne naiset ovat menossa, tulin heti tavaroita vahtivan luo ja pyysin, tietysti venäjäksi :

Voinko jättää pikkuseksi ajaksi tavarani teidän viereen?

Nainen katsoi ihmeissään, eihän kukaan noin vain luota tuntemattomiin.

Lähdin naisten perään, kun huomasin, että olemme perillä, olin sen verran joutusampi, että asiani suoritin ennen heitä. Kun olimme kaikki palanneet, kertoi vahdissa ollut nainen hassusta naisesta, joka jätti tavaransa tuntemattomalle ihmiselle. Tunnustin suomeksi:

-Minä nyt vähän käytin teitä hyväkseni, en tiennyt, missä se laitos on, mutta kun kuulin teidän sinne menevän, tiesin, että minä palaan ennemmin, vaikka millä junalla teillä olisi meno.

-Ei sinun puheestakaan olisi voinut päätellä, että olisit suomalainen, meillä kaikilla on niin selvä aksentti.

Vähän yhdessä naurettiin, edelleen mentiin eri junissa, minä Vologdan kautta, he siirtyivät Leningradin asemalle.

Syksyllä 1948 Fljugrantin keskustan piirustukset alkoivat toteutua. Uuteen keskukseen oli jo rakennettu uusi konttoori, klubi ja melko paljon asuintaloja. Teiden viereen oli kaivettu ojat, mutta tien alusta jäi tekemättä, turve jäi paikoilleen, koska paikanpäältä ei löytynyt kunnon soramonttua.

Olimme niin lähellä Vienan merta, että koko maaperä oli paljasta moreenia, jonka alta ei tahtonut löytyä kovaa pohjamaata, olihan tietysti Tuulikallioharja, josta olisi saatu murskattua sepeliä. Väliaikaiseen metsäteollisuuspiiriin ei siihen saatu investointia, metsävarojen odotettiin riittävän vain kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Oletetun tien viereen tehtiin vain lankkutiet, että ihmiset pääsivät liikkumaan.

Uuteen asutuskeskukseen

meidät, konttoorityöntekijät siirrettiin melkein ensimmäisinä. Asuntoja ei kyllä kovin leveästi jaettu, saimme yhden asunnon toisen nuoren perheen kanssa. Noora oli mennyt naimisiin ukrainalaisen pakkosiirtolaisen Javorskin kanssa, he muuttavat toiseen ja me toiseen huoneeseen, keittiö on yhteinen.

Nyt vasta alkaa aivan oikealla tavalla itsenäinen elämä. Siinä vähäisistä ja yksinkertaisista aineista yritämme saada hyvää ruokaa. Olimme ostaneet talven varalta perunoita, tehneet hapankaalta, niistä jo saa monenlaista. Javorskij on kotoisin Lvovin alueelta Ukrainasta, hänellä on kokemusta kasvisten säilönnästä. Häneltä saammekin perusteellista oppia.

Myytävänä olevassa ruokatavarassa ei ole valinnan varaa, teemmekin sillä lailla, että jos toinen meistä nuorista emännistä huomaa, että on myytävänä makarooneja, ostamme koko laatikon, voita heti pari kiloa, sitten jaetaan. Siihen jakamiseen olin sodan aikana niin tottunut, että jos perheessä täytyi jakaa jotain tasan, ei kukaan koskenut ennen kuin minä tulin.

Pidimme hauskasta nuorten elämästä. Miehet olivat melko isoja ja Noorakin oli pitkä, minä siellä puikkelehdin heidän käsien alta, kun joku heistä seisoi pidellen oven pielestä kiinni. Illalla kerroimme erilaisia juttuja, tai menimme sakilla elokuviin.

Asunnoissamme ei ollut paljon minkäänlaisia huonekaluja, lattiatkin olivat maalaamattomat, luantai-iltana pestiin pyykki ja hangattiin lattia varpuluudalla tai vanhalla virsulla puhtaaksi. Nukkumaan mentiin vasta pikkutunneilla, sitä hauskempi oli herätä sunnuntaiaamuna, kun illalla oli saatu työt tehtyä.

Nikolai oli usein illalla harjoituksissa, hän säesti kuorolle. Kuoron laulajat olivat amatöörejä, mutta heidän taso oli korkea, Tasavallan laulufestivaaleilla saivat osakseen paljon kehuja. Bassolaulaja Glagolevskij olisi suoraa päässyt musikaaliseen teatteriin. Mutta kuoron miehet olivat pakkosiirtolaisia, eikä voineet vaihtaa asuinpaikkaa. Tähän asti leviteltiin huhuja, että miehet olisivat olleet Vlasovin armeijassa ja palvelleet ROA-ssa

(Rossijskaja osvoboditelnaja armija eli Venäjän vapautusarmeija). Monien vuosien kuluttua tuli selväksi, että kenraali Vlasovin armeija ei antautunut vangiksi, eikä ollut ROA-n palveluksessa, heidän jäännöksiä on löydetty Pihkovan alueen soilta. Asiasta oli paljon aiheita lehdissä, mutta tämä on kirjoitettu muistin mukaan. Itse Vlasov oli ollut sotavankina, mutta missä olosuhteissa oli joutunut, minä en muista, oliko lehdissä siitä.

Oikeastaan alkoi uusi puhdistusaalto. Jotkut pakkosiirtolaisista saivat yhteistyöstä saksalaisten kanssa jopa 25 vuoden tuomion, yksi heistä oli Eevan prikaatissa juontamassa ollut iloinen nuori mies Neventshanyi. Meidän kirjanpito-osastolta vietiin Magdevitsh, oikeuden istunto ei taaskaan ollut julkinen, jotenkin oli tullut tietoon, että Magdevitsh olisi ollut kylän vanhin saksalaisten aikana, hänelle langetettu tuomio oli 10 vuotta. Myös Rjabokon vietiin, hän oli meillä myyntiosastolla, kirjoitti laskuja puutavarasta, hänellekin oli annettu tuomio 25 vuotta vankeutta. Rjabokon oli ollut korkeakoulun ylioppilas, kun alueelle tulivat saksalaiset, häntä käytettiin tulkkina, ei siinä varmaan itsellä ollut paljonkaan sanomista. Hänen kielitaito oli tiedossa, oli itsestään selvä, että hänestä tuli tulkki.

Oikeastaan miehet eivät salailleetkaan, tiesimme osastolla kaikki, mitä he olivat nähneet sotavankina ollessaan. Tiesimme myös puolisoistamme kaikki yksityiskohtaisesti, ainahan sodassa joku joutuu sotavangiksi.

Saimme kuulla, että Niemen perheelle kävi ikävästi, heidät karkoitettiin Petroskoista Vorkutaan, syynä muka oli vanhemman pojan Marvinin petturuus. Kaani kyseli kirjeessä, oliko mahdollisesti säilynyt sanomalehti, jossa oli kirjoitettu hyvää hänen veljestään. Vuodesta 1945 Karjalassa ilmestyi suomenkielinen sanomalehti “Totuus”, mutta se ei ollut säilynyt, enkä mistään löytänyt. Oikeuteen olisi tietenkin saatu lehti lehden toimituksesta. Monet vuodet joutui perhe olemaan Vorkutassa. Mutta olkoon tässä nyt saman tien kerrottu, että kun tuli aika, heidät rehabilitoitiin ja he palasivat Petroskoihin, kärsineenä epäoikeudenmukaisuudesta he saivat heti asunnon.

Tammikuussa 1949 sain terveen pojan, Gennadin. Äitiysloma oli lyhyt ja kuukauden kuluttua jatkoin työtäni. Äiti otti hoidettavaksi pojan. Sain käsiini ekseeman, äiti ja Eeva tulivat pesemään poikaa ja pojan vaippoja. Minun ei passannut kastella käsiäni ollenkaan. Sitä kesti kauan. Olisikohan sekin lähtöisin minun “onnellisesta” lapsuudestani.

Nooralle jäi ikuinen sydänvika, lääkärit olivat varoittaneet häntä vaarasta, jos hän aikoo synnyttää lapsia. Kumminkin Noora ottaa riskin ja vuonna 1951 synnytti pojan, Valerin. Synnytys oli vaikea, äitiysloma oli lyhyt, Nooran täytyi miettiä työhön menoa. Hilda äiti asuu Norman kanssa. Normalla on kaksi pientä lasta, eikä äiti voi tulla Nooralle avuksi. Aivan pientä lasta ei oteta päivähoitoon. Alamme sakilla etsimään lapsenvahtia.

Kirovin alueelta on saapunut värvättyjä metsätöihin, nyt värvätyt ovat saapuneet sillä ehdolla, että asuvat pysyvästi metsäteollisuuspiirissä. Kerta-avustus on kaksi kertaa suurempi, kun vuodeksi värvätyille, heille luvataan mahdollisuus saada pankin lainaa talon rakentamiseen. Laina on niin vähäinen, yksikään näistä perheistä ei ota sitä, mieluummin asuvat vuokra-asunnoissa. Jotkut näistä perheistä asui ja teki töitä Karjalan metsäteollisuudessa eläkeikään asti, useammat lähtivät pois jo jonkun ajan päästä.

Näiden perheiden mukana tuli Berditskin perhe, sisarukset Tamara ja Sasha ja heidän vanha äiti. Tämä Berditskien mummo tuli hoitamaan Valeria. Mummo oli koko elämänsä asunut pienessä kylässä Kirovin alueella, häntä nauratti, kun hän katseli meidän elämäntapoja ja toisteli meidän nimiä. Hän ihmetteli, miten tuollaisia nimiä voi ihmisille antaa:

-Nora, ( sana venäjäksi tarkoittaa eläimen luolaa) Rashpil, (Noran veli, rashpil iso viila - Rasseli) Vilka, (veli Vilho, jota me kutsuimme koko elämän Villeksi- haarukka ) Jolotshka , (minä- kuusi ) Norma, (niin kuin normi ) Jevotshka, siskoilla sama nimi (Eeva ), hyi kun teidän nimet ovat rumia. Miten tuommosia ihmisille annetaan?

Ville on veturinkuljettajana, Berditskin Sasha tulee hänelle konduktoriksi, siis vaunuja liittää yhteen ja ottaa irti tarpeen mukaan. Tyhjät lavavaunut veturi työntää edellään metsään päin, perillä ei ole ympyrää, jossa voisi vaihtaa veturin suuntaa. Veturinkuljettajan on seurattava ikkunasta, että näkisi kaiken aikaa viimeisellä lavavaunulla palavan valolyhdyn.

-Mikä jysäys tuo oli? -Valo palaa, täytyy pysäyttää veturi, mutta jarrutusmatka on pitkä, jotain on nyt alla. Miksi Sasha ei näytä merkkiä?

Vaikka veturi pysähtyi, ei Sashan lyhdyn valo liiku. “Nyt Sasha on junan alla”, Ville kerkeää antaa hätämerkkiäänen veturin viheltimellä. Pimeä yö, lähellä ei pala yhtään lamppua. Sasha on vaunun alla kiskoilla, hän on kuollut heti. Tulisi nyt joku hätään, vielä kerran hätä-äänimerkki, nyt näkyy joku juoksevan junaan päin.

On selvä, että Sashan on täytynyt nukahtaa, ei hän muuten olisi voinut pudota. Mutta miten tästä ilmoitetaan Berditskin mummolle? Kun mummo kuuli, huusi hän:

-Minä tiesin, että ette ole kunnon ihmisia, ei oikeilla ihmisillä ole tuommosia nimiä. Veljesikin tappoi poikani!

Tapauksesta tehtiin heti paikan päällä tutkimus, se kuitattiin tapaturmaksi. Sitähän se tietysti olikin. Ville sai jatkaa työtään, mutta pahalta tuntui ajaa samasta paikasta ohi, aina oli tuntuvinaan jysäys.

Lukutaidoton mummo oli kauan vihassa, mutta ei hän voinut poiskaan lähteä Nooran luota, hän ei saanut eläkettä, kolhoosilaisille sitä ei maksettu ollenkaan.

Jolotshka, käy ammattiliiton huoneessa, -tuli henkilöstöosaston työntekijä sanomaan.

Huoneessa istui KGB-n mies. Pelottaakseen minua hän otti taskustaan pistoolin ja pani sen pöydälle, niin että minä olisin huomannut.

Kalinina?

-Kyllä.

-Miksi olette muuttanut kutsumanimen?

-En ole muuttanut, näette sen henkilöstöosaston kortista.

-Mitä Rjabokon ja Magdevitsh ovat kertoneet sotavankina olostaan. Miksi menit naimisiin miehen kanssa, joka on palvellut saksalaisia ?

-Rjabokon ja Magdevitsh eivät ole minun aikana kertoneet mitään siitä ajasta.

-Minulla on tiedossa, että olette ollut läsnä, kun Magdevitsh on nauranut lehtijutuille?

-Kirjanpito-osastolla on kymmenen työntekijää, jos alkaa kuuntelemaan kuka ja mitä sanoo, ei varmasti kerkeä töitään tekemään.

-Entä miehenne, joka on ollut ROA-ssa?

-Ei ole ollut, hän on ollut saksalaisten keskitysleirillä, sieltäkin pääsi karkuun.

-Luuletteko, että hänelle pitäisi antaa mitali?

-Siitä päättää joku muu.

-Tunsitteko Roi Tenhon?

-Tunsin, kun kävin Tenhon perheessä.

-Voitteko antaa kirjallisen todistuksen, että juuri tämä henkilö on kuollut ja haudattu tänne. Missä hän on ollut sodan aikana?

-Tiedän vain sen, että hän on ollut sotavankina, palannut vaikeasti sairaana, kuollut ja haudattu.

Olin hyvinkin tietoinen, että jokaista sanaa voidaan väärentää, ja toinen ihminen joutuu kärsimään ties kuinka pitkään, siis kysymyksiin on vastattava lyhyesti, ehdottomasti vain se, mikä löytyy virallisista tiedoista henkilöstöosastolta tai meidän palkkakorteista. Voin olla vaikka kuinka puhelias, mutta tietyistä asioista. Kun henkilöstöosaston arkisto ei ollut parhaassa kunnossa, usein jälestä päinkin jouduin antamaan todistuksia palkkalistojen perusteella, mutta huolellisesti vain sen, mikä löytyy kortista. Muuta minun ei tarvinnut muistaa.

-Kirjoittakaa omakätisesti, että teille on kerrottu, että tästä puheesta ei saa kertoa kenellekään.

Annoin sellaisen allekirjoituksen, ja heti, kun tulin kotiin, kerroin Nooralle ja Nikolaille.

Älä sitten pölise muille, vielä itsekin joudut sinne,-Nikolai varoitti minua.

Tähän asti Nikolai on ollut lastaamassa alalanssilla vaunuja, kun muutimme asumaan keskukseen, joutui hän vaihtamaan työtään. Nyt hän on ylälanssilla katkomassa runkoja tavarapuuksi.

Metsätöihin on tullut uudistuksia. Puita kaadetaan ja palotellaan VAKOPP tyyppisellä sähkösahalla. Saha on raskas, painaa 16 kiloa ja kaapelit päälle. Ylälanssilla toimii siirrettäviä sähköasemia, teho 60 KW, kaapelit vedetään hakkuupaikalle. Puunkaataja tarvitsee apumiehen kaapeleita siirtelemään. Työn tuottavuus nousi, mutta ei ole helpompaa, kun oli pokasahan ja justeerin aikana.

Juontamaan on tulleet 45 hevosvoimaiset traktorit, lastaamassa ylälanssilla on kuorma-autoon asennettu nosturi -derrik.

Melko pian VAKOPP vaihtuu pienempään sähkösahaan, kaapelit ja sähköasema vielä jäävät.

Karjalan metsäteollisuus kokee vielä monia uudistuksia. Nyt on vaihdettu sähkösahat moottorisahaan, tuttuun “Druzhbaan”. Saha painaa vain 5 kiloa ja kulkee metsurin mukana puulta toiselle.

Hakkuujätteet, oksat, poltetaan metsässä. On kokeiltu monia tapoja metsä-varojen uusiintumiseen. Joskus jätettiin siemenpuut hakattujen palstojen väliin, nyt kylvetään hakatulle alueelle siemenet, periaatteella, kaadoit puun, istuta kaksi. Maksetaan prikaatille korkeampi hinta, jos saadaan säilymään nuoret puut ja versot.

Karellespromyhtymän päällikkö Koroljov taistelee Moskovan kanssa siitä, että saataisiin hakkuut pysymään vuosikasvun tasolla. Tähän asti hakkuusuunnitelmat ovat ylittäneet sen.

Yhtenä päivänä Ville tuli pyytämään minulta viittäkymmentä ruplaa.

Mitä sinä niillä teet? Oletko äidiltä tahtonut? Sinunkin pitäisi tottua siihen, että olemme jo eri perhettä, sinun palkan annan äidille, niin kuin olemme sopineet.

Nikolai oli tehnyt minulle huomautuksen, että eihän Ville koskaan opi ymmärtämään rahan arvoa, jos sinä rahoitat kaikki hänen tarpeet, tupakistakin pidät huolta, lähtisitkö minulle ostamaan. Jos tätä keskustelua ei olisi ollut, niin varmaan rahoitus olisi jatkunutkin. Vaatteiden huollosta pidin vielä pitkään huolta, aikanaan ostaa, lyhentää, kaventaa, silittää, tai prässätä, se oli niin kuin itsestään selvää, kyllä Eila tekee.

En minä halua muilta tahtoa, mutta minä tarvitsen aivan oikeasti.

-Kerro mihin, niin saat.

-Vien Leenan meille asumaan, menemme naimisiin. Leena ei lähde, jos ei ole samppanjaa mukana.

Tiesin, että Ville ja Leena seurustelee. Ei se Leena sillä kerralla muuttanut Villen luo asumaan. Vielä toisenkin kerran Ville sai minulta viisikymmentä ruplaa, eikä Leena sittenkään lähtenyt mukaan. Mutta sitten kun hän tuli viimeisen kerran, en antanut hänelle rahaa.

Taas sinä narraat, käytät hyväksi, kun tiedät, että en voi kieltää, - enkä antanut rahaa.

Juuri silloin Leena sanoi “kyllä”, ja minä olen joutunut katumaan, vaikka pitihän minun Ville tuntea, ei hän tavallisesti minulle valehdellut edes leikillään.

Oikeasti hän on Leonoora, kaikki oli vain tottunut sanomaan lyhyesti Leena. Leena on syntynyt lähellä Leningradia. Hänen isä August Poola on ollut virolainen. Äiti, Aleksandra, lukutaidoton nainen ei nähnyt mitään eroa kansalaisuudessa. Voimakas puoli perheessä oli äiti, hän oli miesten rinnalla tehtaassa töissä. Kun saarrosrengas Leningradin ympärillä kiristyi, tuli perheelle nälänhätä. Isä August sairastui ja kuoli, ruumis jätettiin kylmään käytävään joksikin aikaa. Äiti varoitti, että ei saa kenellekään puhua, että saisimme isän leipäkortit vielä seuraavaksi kuukaudeksi. Pimeässä pelotti kulkea ruumiin ohi.

Leenalla oli veli Alik, Albert luultavasti, hän katosi oudoissa olosuhteissa saarretussa Leningradissa. Aleksandra ei koskaan puhunut siitä, Leena ei varmaankaan muistanut yksityiskohtia.

Kun tuli mahdollisuus, evakuoitiin Aleksandra Poola Leonooran kanssa Siperiaan.

Aleksandra ei halunnut asua paikoillaan, hän oli päättänyt liikkua Leningradiin päin niin pitkästi, kun pääsi. Matkalla hän teki työtä kolhooseissa elääkseen. Työtä muistaa Leonoorakin tehneensä, joskus istutettiin jotain, syksyllä koottiin satoa jo toisella paikkakunnalla. Leena on ollut vain 9 -10 vuotias kun he reissasivat Siperiasta länteen. Juniin ei ollut rahaa, eikä heillä ollut matkatavaroita, liikuttiin jalkaisin. Johonkin jäätiin kylmemmäksi ajaksi talvehtimaan. Aleksandra oli kova tekemään työtä kun työtä, hänet olisi mielellään otettu johonkin paikkaan vakituiseen työhön ja pidetty sodan loppuun asti.

-Minä en ymmärtänyt, miksi me aina kuljetaan, mutta äiti sanoi, että pitää päästä Leningradiin. Niin me kävelimme, joskus nälissään, joskus väsyneinä. Tähän asti näen unta siitä matkasta, -muistelee Leena.

Heti, kun Leningradin alue oli vapaa, tulivat äiti ja tytär Käkisalmeen. Peruskoulun jälkeen Leonoora lähti Leningradiin ammattikouluun, jonka päätettyä hänelle annettiin työpaikka Malengan metsäteollisuuspiiriin puhelinlinjojen monttooriksi.

Monttoori oli niin pieni ja nuori, että hänelle järjestettiin työ metsäteollisuuspiirin puhelinkeskukseen.

Leonoora on hyväluontoinen ja sopi oikein hyvin meidän kaikkien kanssa. Hyvä suhde on säilynyt läpi elämän. Koko perhe oli nyt muuttanut keskukseen.

Kesällä äidin nimelle tuli kirje, joka oli lähetetty Arkankelin alueelta.

Terve Aino ja perhe.

Menin junalla Belomorskista Malengan ohi, junassa kuulin, että siellä asuu Töllejä, ketäpä muita Tölleistä, kunTöllin Matin perhettä. Kirjoittakaa pian, kuka on elossa? Onko tietoa Matista?

Matin serkku Aukusti Tölli.

Minäkö luulin, että täällä ei ole enää ketään muita ku me, missä asti Aukusti on ?- Äiti oli kirjeestä innostunut.

-Se on Arkankelin alue, Ponga.

-Katoppa kartasta, missä asti se on?

-Ei sitä kartalta tarvitse etsiä, ei tästä ole Pongaan sataa kilometriä.- Tiesi Ville, olen käynyt kalassa melkein siellä asti.

Kohta Aukusti tuli käymään vaimonsa Iidan kanssa. Jälestä päin Aukusti kertoi, että ensimmäinen tapaaminen oli kuin olisi ollut Matin hautajaisissa.

Vähän kerrallaan saimme tietää siitä ajasta asti, kun he veljensä Villen kanssa olivat jättäneet Hiilisuon, lyhyenä kertomus kuului näin:

Vuonna 1935

meidät veli Villen kanssa lähetettiin metsätöihin Puudozhin piiriin Äänisjärven taka. Järvi jäätyi, eikä muuhun maailmaan jäänyt mitään yhteyksiä. Meille oli annettu joukkoa varten puolen vuoden muona: jonkun verran paistettua leipää, jauhoja, sokeria, suolalihaa y. m. Joku tieten oli laskenut, paljonko muonaa sakille kuuluu talven ajaksi. Emme kukaan ymmärtäneet kieltä, emmekä tunteneet vastuuta ruoasta koko talven ajaksi. Syystalvesta tuntui, että leipää on kylliksi ja sitä riittää hevosillekin jakaa. Mitä pitemmälle talvi meni, sen huomattavammaksi tuli, että mitään lisäruokaa ei ole odotettavissakaan. Alkoi vaikuttaa ruuan yksipuolisuus. Pojat alkoi sairastaa keripukkia. Veli Villekin sairastui, terveenä oli ollut tanakka mies, mutta nyt meni heikoksi. Parakki oli täynnä sairaita. Pantiin mies suksilla umpilunta pitkin järven yli ilmoittamaan tilanteesta. Siellä kirjoitettiin ylös heikoimmassa kunnossa olevien nimet ja luvattiin tulla hevosilla hakemaan sairaalaan. Matka oli pitkä, ennen kuin apu saapui, oli Ville ja moni muukin jo kuollut. Itsekin olin jo sairas, liikkeelle kyllä pääsin, mutta työtä en voinut tehdä.

Kun hakijat tuli, kutsuivat he listan mukaan sukunimeltä sairaat kyytiin:

Tölli, - se olisi ollut Villen vuoro, mutta kun hän oli jo pois, menin rekeen ja se oli minun pelastus, enkä tehnyt mitään väärin, olin sairas, etunimeä ei mainittu, olinhan myös Tölli.

Villelle jäi Suomeen vaimo Aino viiden lapsen kanssa odottamaan viisumia, mutta sitä ei koskaan tullutkaan. Olisikohan ollut hänen onnekseen, vaikka koville otti lasten kasvattaminen Suomessakin.

Olimmekin sitten hyvin läheisissä suhteissä, paljon käytiin kylässä Aukustin luona ja he Iidan kanssa meillä.

4 päivä maaliskuuta 1953 lehtiin ilmestyy tiedote, että I. Stalin on sairas, hänen tilaansa seurataan koko Neuvostoliitossa.

Ei sitä tavallisesta “lunssasta” lehdissä kirjoiteta, jos terveyden tilaa seuraa koko maa ja siitä kirjoitetaan lehdissä, kyllä se on sille miehelle menoa. -Tiesivät kokeneemmat ihmiset.

Ensimmäisenä työhön tultua, kuka ja mitä on kuullut, mikä on tänään Stalinin tilanne. Jos nyt niin käy, että Stalin kuolee, kuka on seuraaja?

Kuudes päivä odotetaan radiouutisia.

Kuka haluaa kuunnella, menkää pääinsinöörin kabinettiin, siellä on radiovastaanotin,- kävi sihteeri ilmoittamassa kaikissa huoneissa.

Menimme kaikki. Kuuluttaja lukee traagisella äänellä maan tärkeimmän miehen kuolemasta. Monella tulee kyyneleet silmiin, miehilläkin, ja kun on tunteellinen ihminen niin kyyneleet voivat tulla silloinkin, kun näkee toisten itkevän. Lidia taisi olla ainoa, jonka silmät pysyivät kuivana, mutta siihen taas oli se syy, että hyvin vaaleat tuuheat ripset on vahvasti maalattu mustalla veteen liukenevalla maskilla.

Sanotaanko, kuka on seuraaja ?

-Berija ? Hänhän on myös georgialainen.

Emme oikein kerkeä seurata, nimet vaihtuvat usein, Berija, Malenkov josta ei tiedetty muuta, kun että hän oli Politbyron jäsen, Bulganin. Jokaisesta ihmiset kerkesivät tehdä lyhyitä tshastushkia, nelirivisiä lauluja, mutta kun en ole alan tuntija, niin en muista ainuttakaan.

Loppujen lopuksi Berija on ilmoitettu vangituksi. Nyt ei kenenkään mieleen tullut kysyä, miksi, hän oli vihattu mies.

Saatettiin näistä asioista yksityikohtaisemmin puhua puoluejärjestössä, mutta muita kansalaisia ne eivät suuresti kiinnostanut.

Äiti moitti meitä, hän olisi joskus halunnut keskustella, mutta meillä oli vain työ ja lapset mielessä.

Kyllä te ootta, ku ei nyt yhtää seurata, ettäkä kuuntele ees uutisia.

Eevalla on poikaystävä, nuorimies, värvätty Moldaviasta. Taas ovat vastakkain kahta eri kansallisuutta olevat ihmiset, suomalainen Eeva ja moldavialainen Ivan. Kansallisuus yhteiselämässä ei ole mitenkään moitittavaa, eikä tuo vaikeuksia, ennen, kun aletaan asettumaan johonkin vakituiselle asuinpaikalle. Nuorille syntyi poika, Leonid. Sinne äidin hoiviin tuotiin hänetkin.

Nyt äidillä on jo kaksi poikaa hoidettavana. Ville nukkuu työvuoron jälkeen, äiti on mennyt vettä noutamaan joelta. Leonid on pienessä pinnasängyssä, jossa on jalakset, sitä voi kiikuttaa. Gena on toisella vuodella, mutta ei vielä puhu. Leonid alkoi itkeä, Gena meni heti hoitamaan häntä, sehän on helppoa, vähän heiluttaa vain. Mutta kun lapsi ei rauhoittunut, heilautti Gena vähän kovempaa, pinnasänky kääntyi ylösalaisin ja Leonid jäi sängyn alle, kaikki vuodevaatteet hänen päälle, eikä sieltä kuulunut ääntäkään.

Leo pal! Leo pal! (Leo putosi) -Gena huusi ihan Villen korvaan ja nykki tukasta.

Ville nousi katsomaan, mikä Leolle oli tapahtunut. Samassa äiti jo tuli.

Miten sinä nyt jo olet noussut? Vastahan olet mennyt nukkumaan.

-Gena herätti, hätä tuli niin osasipa puhua.

-Mikä hätä täällä on?

-Gena kiikutti Leon sänkyä, kun hän alkoi itkeä, sänky kaatui lapsen päälle, Gena hädissään osasi sanoakin, mitä sattui. Hoki vain, että “Leo pal”.

Kun Leonid oli toisella vuodella, lähti Eeva katsomaan Moldaviaa. Ilmasto oli tietysti aivan erilainen, Leo sairastui siellä ripuliin ja Eeva tuli lapsen kanssa pois.

Enpä ollut lopputiliä ottanut.

-Millä me tuo poika saahaan paranemaan? -Ihmetteli äiti, kun mikään ruoka ei pysynyt lapsen sisällä ja poika oli niin laihtunutkin, ettei pystyssä pysynyt.

Ville lähti pyssyn kanssa metsään, ei ollut mikään metsästysaika, mutta pakkohan tässä oli jotain keksiä. Hän toi metsästä pyyn, siitä tehty liemi tuntui pysyvän lapsen sisällä. Eeva muisti, miten hän itse oli päässyt paranemaan kalaliemellä.

Minä lähen poikien kans Pongaan Aukustin ja Iidan tykö, siinä on järvi vieressä, johan on kumma, jos ei saaha paranemaan.

Kuukauden kuluttua haettiin mummo poikien kanssa pois, pojat olivat pyöreäposkisia ja terveitä.

Alussa annoimma Leolle vain kalalientä, sitten pikkusen kerralla ruvettiin kallaaki antamaan, lopuksi liemi tehtiin aivan kalanmaksasta ja siinä keitettiin kalat. Kyllä pojille kelepas.

Kerroin äidille, että olen taas raskaana. Äiti oli tietysti väsynyt kahden pienen lapsen kanssa, kumpikin oli alle kolmen vuoden ikäisiä, ja vasta kolmen vuoden ikäiselle voi saada paikan lasten päivähoidossa.

Työksekskö sinäki rupesit lapsia tekemään?

“Äiti, äiti, sinullaki meitä oli kuusi.” Mutta sain aikanaan kieleni pidettyä hampaiden takana, olihan äiti saanut kokea meidän kanssa jos mitä, ei passaa muistuttaa. Mutta se jäi mieleen kytemään, haluanko minä sitä lasta.

En puhunut aikeistani kenelläkään, mutta aloin etsiä kontaktia sairaanhoitajiin, että arvaisin kääntyä oikean puoleen, päästäkseni “ei toivotusta” raskaudesta. Abortit olivat lailla kielletty, ja jos tulisi komplikaatioita, en voisi kääntyä lääkärin puoleen, sillä heillä oli määräys, että potilas ensin antaisi ilmi auttajan. Auttaja joutuisi vastaamaan lain edessä. Tuttu sairaanhoitaja lupasi auttaa.

Sovittiin, että minä keitän seoksen, jota sairaanhoitaja laskee kohtuun miesten kateetterilla, sillä ovat monet vapautuneet. Veteen pantiin taloussaippuaa ja jodia, mitäpä muutakaan olisi ollut saatavissa. Pariin päivään ei tapahtunut mitään, en uskaltanut jättää kesken, sillä sikiö olisi voinut jo vaurioitua. Otin taas yhteyttä sairaanhoitajaan, hän pelkäsi, sillä samanlaista tapausta ei hänellä koskaan ennen ollut. Kumminkin prosessi toistettiin. Miehellenikään en sanonut mitään, olin vain huonossa kunnossa. Mutta sitten alkoi verenvuoto, jota jatkui monta päivää. En voinut mennä töihin, enkä mennä lääkärin luo. Söin vain streptosiidiä omin päin, että se ehkäisisi tulehduksen.

Pienestäkin liikkeestä maailma musteni silmissä. Yritin pitää kuntoani, join sokerivettä ja keitin suklaajuomaa. Meni monta päivää, ennen kuin sikiö irtaantui ja tuli pois. Nikolaille jouduin kertomaan, mutta en sanonut, kuka auttoi. Suuttuessa Nikolai saattoi mennä selvittelemään asioita. Eikä hän tiennyt, miten vaarallinen tilanne tosiasiassa oli. Olin pitkiä taukoja tiedoton, lääkitsin itseäni omilla konsteilla. Siinä tiedottomuuden rajalla minulle aina kummitteli kalat. Matalalle rannalle ui isoja haukia, justiin kun olin saamaisillani kiinni, pyrstö löi vedenpintaan ja hauki ui pois.

Mikä ihme sinua vaivaa ?-Äiti oli huolissaan.

-Kyllä minä tästä selviän, sano Villelle, että minä haluan haukilientä.

Samana iltana Nikolai työstä tullessaan toi ison hauen.

Ville lähetti, työn välissä kävi järvellä, hänen työvuoro ei vielä loppunut, hän löysi minut ja lähetti tämän. Keitänkö heti ?

Minulla ei ollut enää mitään alle pantavaa, enkä vielä pystynyt nousemaan ylös, en olisi halunnut sitä pyykkiä antaa äidin pestäväksi, mutta en voinut vastaankaan panna, hän sattui näkemään ison pyykkinyytyn. Äiti vei pyykin, mutta kohta tuli kiireesti takaisin.

Mitä, sinä, onneton oot menny tekemään?

-Nyt se on ohi.

Oli halu sanoa, että enhän minä työkseni rupia lapsia tekemään, mutta päätös olisi voinut tulla ilman äidin sanojakin. Palkat olivat pienet, minun olisi pitänyt jäädä pois töistä joksikin aikaa, elämä yhdellä palkalla olisi ollut kehnoa. Hoitopaikkoja ei ollut, asunnot pieniä, enkä minä ollut ensimmäinen, enkä viimeinen. Oli julkinen salaisuus, että naiset hoitivat ehkäisyn omalla tavallaan. Jos jouduttiinkin hakemaan apua kriittisessä tilanteessa, väitti jokainen, että on itse, ilman kenenkään apua tehnyt.

Kun tulin töihin, kyllä naiset arvasivat, mitä laatua minun sairaus on ollut, olin kalpea ja heikko, eikä minulla ollut lääkärin antamaa sairaslistaa. Mutta kukaan ei kysellyt mitään.

Ymmärsi sen pääkirjanpitäjäkin, hän sanoi että kirjoita anomus ylitöiden korvauksesta. Nikolai Pavlovitsh oli palannut ja toimi taas meidän pääkirjanpitäjänä.

Yksi metsäpunktin asutus aidataan taas piikkilangalla, meille siirretään vankileiri, tällä kertaa vangit ovat rikollisia, joilla on pitkäaikainen tuomio. Metsäpalsta, jolla he ovat työssä, on tarkasti vartioitu. Mestari, työnjohtaja tällä metsäpunktilla, Tshaikin sai tiedon, että hänen elämällä on pelattu korttia. Se tarkoittaa, että sen, joka on hävinnyt, on tapettava Tshaikin, tai tulee itse tapetuksi.

Viereisellä palstalla oli Eeva mestarina, ajatuksissaan hän meni “rautatieviiksiä” omalle palstalle ja kääntyi, mennäkseen kaatajia katsomaan, väärässä paikassa, hänet pysäytti vangin vartija:

Minne, sinä likka, olet menossa.

-Kuinka niin minne? Omalle palstalle.

-Kyllä sinä nyt olet vankien alueella, pian takaisin.

Pelko ei ollut turhaa, sillä sattui, että vangit lähtivät karkumatkalle suoraa töistä. Karkumatkalla he olisivat olleet vaarallisia, lähtiessään he ottivat matkaan selustan sellaisista, jotka eivät olisi halunnutkaan paeta, mahdollisuuden tullen lavastaa heidät syyllisiksi, tai pakottaa heidät antautumaan, saadakseen aikaa häipyä.

Asutuskeskukseen tuotiin rakennustöihin vähemmän vaarallisia vankeja. Meidän ikkunan alla rakennettiin isompaa asuintaloa vankien voimin. Vartiotorni oli aivan meidän ulkovessan takana, siellä tornissa ja työmaalla olivat saaneet tietää meidät nimeltä. Meidä miehenpuoliset olivat lähteneet jo aikuisin töihin, meitä vangit luulivat vapaaksi saaliiksi. Kun aamulla olin viemässä Genaa hoitoon, huusivat vangit sieltä aidan takaa:

Jolotshka, kenen lasta sinä saattelet, oletko lapsenhoitaja?

Joskus kylälle päästettiin hyvästä käytöksestä ja hyvästä työstä vankeja viettämään iltaa. Mutta niistä tuli pelko koko asutukselle, tappeluja, puukotteluja, asunnoista etsivät naisia. Kylällä syntyi monta “läheltä piti” tilannetta. Vankien lomat jouduttiin peruuttamaan.

Nikolain pakkosiirtolaisaika päättyi, mitä me nyt teemme, päättäköön isäntä sen.

-Minä haluaisin kotiin, vanhemmat ovat jo niin vanhoja, että tarvitsevat apua,- sanoi Nikolai.

Ajattelin vain kevytmielisesti, että ainahan sieltä pois pääsee, kerran haluaa, niin mennään vain. Lähdin, vaikka en ollut tosissani lähtiessänikään. Asuntoa emme saaneet, Nikolai olisi tyytynyt asumaan vanhempiensa kanssa. Hän tiesi, että savilattiaa minä en ala voitelemaan ja heti tultuaan laittoi lattian laudoista. Vanhemmat muuttivat keittiön puolelle.

-En minä voi näin elää, ihan kuin olisimme häätäneet heidät omasta kodista.

-Kyllä tämä ajan kuluttua järjestyy, nämä talot kuuluvat hävitettäväksi, asukkaat siirretään kerrostaloihin.

-Koska se vielä tapahtuu?

Aloin etsiä työpaikkaa. En ollut koskaan ennemmin hakenut työtä, oli ollut vain yksi työpaikka elämässä. Tuntui nöyryyttävältä tarjota palveluja ja olihan kysymys vielä siitä, kun minulla ei ollut mitään todistuksia ammatista. Työkirjaan kylläkin oli merkitty kaikki siirrot työssä, päiväkäskyt palkinnoista ja mitaleista.

Löysin työpaikan, entiseen työhön verrattuna työ oli pienoiskoossa. Trustin pääkirjanpitäjä teki testikysymykset erilaisista operaatioista, jotka minun piti saada pääkirjoihin oikeassa järjestyksessä ja pääkirjojen perusteella tehdä tase. Sen jälkeen hän kelpuutti minut töihin. Sitä pidettiin melkoisena ihmeenä, sillä työpaikat olivat kiven alla.

Nyt oli vain huoli pojasta, miten hän tulee mummon kanssa toimeen. Kyllä muuten, mutta Gena oli valmis lähtemään tutkimusreissulle, suurkaupungissa se oli vaarallista. Sain monena iltana etsiä häntä, saattoi olla kaukanakin asunnolta.

En tahtonut löytää yhteisymmärrystä anopin kanssa. Jos olin kotona silloin kun Nikolai oli töissä, suurimman ajan luin, kaupungilla oli mahtava kirjasto. Kuulin, kun mummo pihalla huokaili:

-Aivan kuin olisi vainaja talossa.

Anoppi saattoi asiatta pauhata, enkä minä osannut ottaa siihen kantaa. Toisen minian kanssa he saattoivat riidellä ja nimitelläkin toisiaan. Minä kerkesin vain ajatella, että mitenkähän tämän jälkeen, heidänhän luulisi olevan nyt ikuisia vihamiehiä, mutta kohta kuulin:

-Aksjutka! -Mummolla oli asiaa minialle, eikä edes muistettu, että justiin riideltiin.

Korjausverstaan kirjanpito-osastolla olin minä yksin. Itse kävin pankissa, otin ihmisten palkkarahat, ei niitä ollut paljon, koska työntekijöitä oli vain kymmenkunta henkilöä. Pankista piti tulla torin kautta, olisi päässyt kadun puolelta, mutta huvikseni kuljin torin läpi. Torilla oli seurattu, että olin tulossa pankista ja laukku oli pullollaan, ympärilleni ilmestyi jos minkälaista kaupustelijaa, melkein pakolla yrittivät saada katsomaan heidän tavaraa, jotain sormuksia ne oli. Jos olisin hellittänyt laukusta otteen, olisi se mennyt saman tien. “Jos pääsen tästä ohi, en erehdy kulkemaan torilla rahan kanssa”,-olihan Nikolai niin monta kertaa varoittanut. Pääsin! Ja nyt valitsen reittini paremmin, en ainakaa torin kautta.

Jouduin kyllä toisenkin kerran vaikeaan tilanteeseen. Luganskin kaupunkiin oli hyvin järjestetty hankinta, kaupoissa oli tavaraa, sai valittua niin ruoka, kuin muunkin kulutustavaran. Lähetin paketissa vehnäjauhoja äidille ja Pongaan Idalle.

Eeva lähetti rahaa, että olisin ostanut vaatetavaraa hänelle ja lapsille. Paksun kukkaron kanssa kuljin Tavaratalossa osastolta toiselle, aina ostin mikä tuntui olevan sopivaa ja tarpeellista. Ympärilläni alkoi pyöriä kolme miestä. Kassajonossa yksi heistä tuli luokseni ja harhauttaakseen vierellä olevat alkoi puhua minulle niin kuin kuuluisin samaan sakkiin.

-Minä päätin ostaa sen puvun.

-Mikäs siinä, sen kun ostat, -en osannut kääntää selkääni ihmiselle, joka puhuttelee minua.

Kohta olin nousemassa toiseen kerrokseen, sama mies tuli portaikossa vastaan ja takana olivat varmistamassa vielä kaksi:

-Minne sinä menit, sinähän lupasit katsoa minun kanssa pukua. Nytkään ympärillä ihmiset eivät olisi kiinnittäneet huomiota, selvästi kuulumme samaan sakkiin.

-Valitse vain itse pukusi, - joukko nuoria oli menossa alaspäin, käännyin äkkiä ja liityin seuraan.

Jätetäänpä ostokset seuraavaan kertaan, menenki Nikolain kanssa, ei tänne ole asiaa pohjosen yksinkertaisuudelle. Portailla huomasin, että en ole yksin, kolmikko seuraa minua. Kadun toisella puolella huomasin miliisin istuvan moottoripyörällä:

-Hei, pojat, kiitos seurasta, minua tuli mieheni hakemaan. Hei, Ivan, täältä minä tulen! -Heilautin kättä ja lähdin menemään kadun yli keskellä liikennettä miliisiä kohti.

Kun pääsin kadun yli, tuli raitiotievaunu johon hyppäsin ja miehet kadottivat minut näkyvistä. Miliisi ei edes hoksannut, että oli pelastanut minut selvältä ryöstöltä. Kyllä rosvoja varmasti keljutti, kun huomasivat miliisin seisovan paikallaan, ja raitiotievaunu oli mennyt ja vienyt saaliin.

Aloin puhua Nikolaille, että en suostu tässä rosvojen maailmassa elämään. Sairastuin, ilman lämpö oli koko ajan korkeampi, kun kehon lämpö, aloin laihtua, eikä ollut ollenkaan ruokahaluja. Justiin tässä kriisitilanteessa sain kirjeen pääkirjanpitäjältä, hän pyysi minua palaamaan. Sitten oli vielä useampi kirje joissa taattiin minulle työpaikka, asunto ja katkeamaton työjakso. Siis ottaessani lopputilin, minä katkaisin työjakson, joka oli tärkeä metsäteollisuudessa, mutta metsäteollisuuspiirin johtaja ja pääkirjanpitäjä antoivat takuut, jonka perusteella saisin säilymään työjakson.

Anoppi kuuli ja suuttui kamalasti, kyllä häntäkin voi ymmärtää, vuosikausia odotti ja nyt poika lähtisi vaimon perään:

-Ja miksi sinä, Koljka, tottelet häntä aivan kuin narussa kulkisit? Eihän hänessä ole näköä, eikä kokoa.

-Ei ole pakko totella, minä nyt kumminkin lähden, saatte rauhassa päättää, mitä Nikolai tekee.

Eeva oli lähettänyt jo matkarahat ja minä lähdin takaisin Karjalaan Genan kanssa. Työpaikka järjestyi heti, metsäpunktin vanhimpana kirjanpitäjänä. Metsureita oli noin kolmesataa miestä, osastolla oli vielä kaksi kirjanpitäjää ja tilastojenhoitaja.

Malengassa

alettiin vaatia vankileirin poistamisesta näin läheltä asutusta. Metsäteollisuuspiiri maksoi suuret rahat vartioimisesta, eikä työ tuottanut toivottuja tuloksia. Aikaa se vaati, mutta vankileiri vietiin pois.

Kohta tuli Leningradin alueelta Leonooran äiti, kiivasluontoinen, suuriääninen. Leonoora ei ollut ollenkaan äitiinsä. Mutta kyllä me ymmärsimme häntä ja hyvin tulimme toimeen. He saivatkin kohta asunnon, ettei kaikkien tarvinnut elää saman katon alla. Silloin, kun Aleksandra suuttui jostaan, hän saattoi sanoa, vaikka kuinka pahasti. Villelle hän tieten useimmiten suuttuikin:

Senkin suomalainen, jos Leonoora ei olisi mennyt sinun kanssa naimisiin, olisi voinut saada miehekseen vaikka kenraalin, elelisi nyt rikkaana.

Ville kiusoitteli:

Ja olisihan hän voinut saada vaikka korpraalin.

-Olisi voinut saada korpraalinkin, -ylpeästi siihen vastasi Aleksandra.

Aleksandra asui loppuelämänsä Leonooran lähellä.

Eeva on saanut toisen pojan, Olegin.

Ei se tuotakaan huolinu miehekseen, -sanoi äiti lapsen isästä, -mutta tuossapahan kasvavat.

Villen perheeseen syntyy ensimmäinen poika, Jurij. Aleksandra auttaa lapsen-hoidossa.

Malengan metsäteollisuuspiiri laajentuu, toimii kolme metsäpunktia, kapearaiteinen rautatieosasto, joka kuljettaa puutavaraa alalanssille, huoltaa veturit, vaunut, traktorit jne,

alalanssi, josta toimitetaan puutavara kuluttajille, asuntojen huolto-osasto, aputalous, johon kuuluu noin 30 lehmää, hevoset, joita on vain taloushommissa, päiväkoti

työtätekevien lapsille ja rakennusosasto.

Olen ollut melkein jokaisella osastolla vanhimpana, siis vastaavana kirjanpitäjänä.

Tshalozeron metsäpunktin kirjanpidossa työhömme kuului: laskea palkka, tehdä tilitys palkasta kohteittain, pidättää verot, kirjata puutavaran ja materiaalien liikkuminen rahan arvossa, kaikista niistä saada yhteinen tiedote pääkirjanpitäjän osastolle, että siellä saataisiin tehdä täydellinen kustannusarvio koko työmaalle.

Huomasimme, että maksettavaksi tulee epäluotettavan näköisiä palkkalistoja, ne oli tehty joidenkin traktorinkuljettajien nimiin. Kysyin mestarilta:

Voisitteko selvittää, millä ajalla tämä työ on tehty, kun miehillä on prikaatissa täydet päivät?

-Pojat ovat lisätyönä vähän tienanneet,- vastasi mestari.

-Onko ammattiliiton lupa ylitöihin? Se täytyy hankkia, muuten en voi maksaa.

-Ei pojat vaadi korvausta ylitöistä.

-Ajatelkaa nyt vakavasti, sillä joudun tutkimaan, milloin ja kuka on tehnyt työn, nyt voisin palauttaa vielä nämä teille, enkä asiasta puhuisi kenellekään.

-Palkka on rehellisestä työstä.

Aloin vertailemaan alalanssin jokapäiväisiä tilastotietoja puutavaran vastaanotosta. Epäilty määrä puutavaraa oli tiettyinä päivinä lisätty ilman prikaatin tunnusnumeroa.

Soitin pääkirjanpitäjälle, olin ollut jo kyllin kauan hommissa ja tiesin, että jos jotain tällaista tapahtuu, se on aina kirjanpitäjän syy. Olet kontrolli paikalla. Ei tarvinnut juoruta, sillä jokaisessa tapauksessa keskustelin ensin asianomaisen kanssa. Niin kuin nytkin, vasta sen jälkeen otin yhteyttä pääkirjanpitäjään.

Lähetän tarkastajan paikalle, -sanoi Nikolai Pavlovitsh.

Trustista kävi joka vuosi tilintarkastaja, mutta teollisuuspiirillä oli vielä oma tarkastaja, joka teki jokaisella metsäpunktilla ja sitä vastaavalla kaksi kertaa vuodessa perusteellisen tarkastuksen.

Monta päivää istui Tshumak selailemassa meidän mappeja, kirjoitti aktin, jäimme odottamaan tulosta. Tarkastuksen tulosta seurasi toimitusjohtajan päiväkäsky, tällä kertaa Tshumak toi sen itse. Vaikka selvästi näkyi, että alalanssi on ottanut melkoisen määrän olematonta puutavaraa vastaan, ei siitä päiväkäskyssä mainittu mitään. Mutta. . .

. . . Vanhimman kirjanpitäjän Kalininan huolimattomuuden takia on käytetty vääriä hintoja, joka johti 128 ruplan liialliseen palkanmaksuun.

Määrään: Pidättää Kalininan palkasta ylimääräisesti tuotetut kustannukset 128 ruplaa.. .

Palauta minulle ne väärennetyt palkkalistat, -sanoin Tshumakille.

-Mitä sinä niillä teet?

-Vaikkapa muistoksi.

Tshumak palautti minulle palkkalistat ja tilastorekisterin, panin paperit talteen, vaikka en vielä ollut päättänyt, mitä tekisin niillä, enkä selän takana teekkään mitään.

Soitin pääkirjanpitäjälle, halusin tietää, onko hänen mielipidettä kysytty päiväkäskyä annettaessa.

Nikolai Pavlovitsh, oletteko nähneet päiväkäskyn?

-Jolotshka, 128 ruplaa on niin pieni raha, kannattaako suuttua?

-En minä teille vihanen ole, mutta tästähän voi seurata pahempaa. En hyväksy, että meitä pidetään hölmöinä, raha ei tosiaankaan merkitse niin paljon, mutta mitä tulee syysinventarion jälkeen alalanssilla, siellä on vaje, kuinka sitä ei kukaan nyt näe.

-Älähän nyt ennustele.

Jonkun ajan kuluttua poikkesin pääkirjanpitäjän osastolla, siellä oli tarkastus meneillä, Karellespromin työntekijät tutkivat palkkalistoja, näin heillä olevan tarkastettavana meidän metsäpunktin mappeja.

Mitä te sieltä etsitte?- Kysyin.

Yhden miehistä tunsin melko hyvin, olin tavannut toisetkin Karellespromissa, siksi uskalsin kysyä. Miehet olivat salaperäisen näköisiä, mutta eivät halunneet puhua. Arvasin, että joku on asiasta tehnyt ilmoituksen, vaikka minä olin uhannut, en vienyt asiaa loppuun asti, sillä syyllinen olisi heti löytynyt, se olisi pääkirjanpitäjä. Niin, niin, kontrolli on heikentynyt, pääkirjanpitäjälle se tietää linnaa.

Ei sitten. Joudutte kumminkin kysymään, sillä nämä mapit ovat meidän metsäpunktilta.

Käännyin ja meinasin mennä ovelle, sillä asiani olin jo hoitanut.

Jos näin suoraa kysyn, tiedätkö mitään palkkalistoista, jotka olisivat olleet epäillyttäviä, -kysyi kumminkin yksi tarkastajista.

-Tiedän, olen lähettänyt toimitusjohtajalle “K-lle” tiedotteen, sen takia listat eivät ole paikoillaan, vaan ommeltu kuukauden mapin loppuun.

-Mikä oli pääkirjanpitäjän reaktio?

-Hän lähetti tarkastajan paikalle.

-Entä tarkastuksen tulos?

-Pidättää Kalininan palkasta 128 ruplaa väärin käytetyistä hinnoista ja normeista.

-Ei ole mahdollista, normeista ja hinnoista vastaa normeeraaja.

-Katsokaa päiväkäsky.

Aika lähestyi ensimmäistä päivää lokakuuta. Kirjojen mukaan alalanssilla olisi pitänyt olla tarvepuuta kaksikymmentäkolmetuhatta kuutiometriä. Inventaariokomission puheenjohtaja oli saanut neuvon, ottaa ylös mahdollisemman tarkasti tavara, huomioida jokainen pino. Mutta kerran siellä ei ole sitä määrää, niin ei sitä löydykään.

Inventaarion tulos on jos ei täsmälleen, niin ainakin lähes kymmenentuhatta kuutiometriä vailinkia. En ole vahingoniloinen, ihmettelin vain, miten voitiin uskoa alalanssin päällikön puheisiin ylimääräisestä puutavarasta. Sitä on lisäilty muillekin metsäpunkteille, mutta tytöt eivät ole huomanneet. Ja mistä se määrä puuta olisi tullut, kun kuukauden kokonaiskuljetus oli jotain 25 - 30 tuhatta kuutiometriä. Prikaateissa tiedettiin kaadetun puun määrä, kyllä kaatajat olisivat “karhunneet” omansa.

Juttu meni oikeuteen. Syytettyjen joukossa olivat: toimitusjohtaja, alalanssin päällikkö, mestari, kuinkas muuten, pääkirjanpitäjä, joka ei ollut täyttänyt vaatimuksia kontrollista, vanhin kirjanpitäjä metsäpunktilta, jonka huolimattomuus salli sen, siis minä.

Siinä vaiheessa taas KGB-n mies halusi näyttää, että jos he haluavat, niin voivat auttaa.

Olen kuullut, että teillä on vaikeuksia? Tarvitsetteko meidän apua ?

-En tarvitse apua, minulla ei ole mitään syytä pelätä oikeudenistuntoa, en ole tehnyt mitään lainvastaista.

-Mutta tehän olette syytettyjen listoilla.

-Se ei tarkoita vielä, että olisin johonkin syyllinen.

Tutkintavaiheessa minut vapautettiin syytteestä, olihan dokumentit, jotka todistivat, että olin jupakan alulle pannut. Pääkirjanpitäjä ei yrittänytkään vierittää syytä minun niskoille, kertoi heti alussa, että olin ilmoittanut hänelle.

Oikeudessa otettiin huomioon, että toimitusjohtaja- direktööri oli “kärsinyt” raskaan rangaistuksen, hän oli menettänyt puolueen luottamuksen ja häneltä otettiin puoluekortti pois. Pääkirjanpitäjä joutui taas kerran maksamaan ammattinsa erikoisuudesta, hän sai kolmen vuoden tuomion työojennusleirille, tuomion sai myös alalanssin päällikkö ja yksi mestareista.

Samana vuonna minut siirrettiin pääkirjanpitäjän osastolle. Olin saanut toisen pojan, äitiysloma oli loppumassa ja siirto sopi minulle. Työhöni nyt kuului pitää huoli, että pankin laina saataisiin oikeaan aikaan, laskea arvioinnin mukaan puutavaravakuudet ja myös huolehtia muista rahoituksista, niiden käyttö oikeaan tarkoitukseen, tehdä laskut lyhytaikaisiin lainoihin. Valtion budjetista saatujen rahojen käyttö suunniteltuun tarkoitukseen, lastenpäiväkoti pidettiin pystyssä budjetin rahoilla ja osittain rakentaminen tapahtui budjetin rahoilla. Kaikkien rahoitusten liikkuminen pysähtyi ensimmäinen lokakuuta, se tarkoitti, että lokakuun ensimmäisen päivän jälkeen ei enää saanut lisää budjetista, ja budjettitilille ei saanut jäädä käyttämättä kuluvan vuoden rahoitusta ollenkaan. Se, mitä tilillä oli vielä ensimmäinen päivä lokakuuta, piti saada täsmälleen ennakkolaskun mukaan käytettyä. Minulla oli kylliksi kokemusta, sain irti kaikki mitä kuului, eikä koskaan jäänyt ylimääräisiä, jotka olisi sitten pitänyt luovuttaa, koska olisin voinut arvioida väärin.

Villen perheeseen on syntynyt toinen poika. On nyt mummolla poikia, jokaisella meistä kaksi. Kun elimme kaikki vierekkäin, pojatkin kasvoi yhdessä sakissa, niin kuin klaanissa kuuluukin.

Eeva on siirtynyt metsästä, kerkesihän hän rämpiä lumihangessa lähes kymmenen vuotta. Hänellä on kaksi poikalasta, joiden takia pitää olla lähempänä kotia. Hän on vastuunalaisena kirjanpitäjänä kapearaiteisella rautatieosastolla, laskee palkkoja veturinkuljattajaprikaateille, rautatien huoltajille. Meidän perheen miehet alkavat olla kaikki diisseliveturien kuljettajia.

Stalinin kuoleman jälkeen on ilmoitettu uusi amnestia, tällä kertaa vapauteen pääsee enempi vankeja, kuin silloin vuonna 1947. Vodka on vapaasti saatavana, rikoksien määrä lisääntyy, en tietenkään tiedä tilastoja, saattaa näkyä enempi juuri tämmöisissä paikoissa, joissa on sijoitettu vankileiriä, niistä aina jää paikkakunnalle osa ja muukin väki on kokoonpantu eri suunnalta tulleista.

Olen jollakin työasialla Petroskoissa, sain lipun vaunuun, jossa on neljänpaikan hytit, mutta koko vaunu on täynnä vankilasta vapautuneita. Jotkut istuu hiljaa, vaunussa kuuluu humalaisten ääni ja juodaan vodkaa. Meidän hytissä istuu yksi tavallinen siviilikomennusasialla oleva, yläpaikoilla on kaksi vankilakundia. Komennusmatkamies heilautti päätään, ihan kuin olisi tarkoittanut:

“Minne sinä naisrukka jouduit, ole varovainen”- sen ymmärrän hänen kasvoistaan.

Eksoottiset hedelmät, appelsiinit ovat vielä harvinaisuus, ja kun näin, että ravintolavaunusta niitä kannettiin, halusin saada, että toisin pojille tuliaisiana.Yksi minun paikan päällä olevasta ylävuoteesta nousee, ja tekee lähtöä ravintolavaunuun. Pahaa aavistamatta pyysin:

Etkö tois minulle pari kiloa appelsiineja?

-Mielelläni,