T Ö L L I N T Y T T Ö

Eila Tölli-Kalinina

O S A 1 / 8

E n s i m m ä i n e n p a i n o s

K L - P a i n o Y l i v i e s k a 1 9 9 8

J u l k a i s t u s ä h k ö i s e s s ä m u o d o s s a

j a t k o k e r t o m u k s e n a

h e i n ä - e l o k u u s s a 2 0 0 1

w w w . e t u s i v u . n e t

Meidän vanhemmat, isä Matti ja äiti Aino Tölli, omaa sukua Ainasoja, olivat kumpikin kotoisin Nivalasta. Matti oli Tiherön Antin seitsemästä lapsesta vanhin. Hänen äiti, Hedvig, odotti kahdeksatta lasta, kun nuorin Aaku sai käsiinsä puukon, sillä narunpätkää leikatessa osui silmään. Kun äiti oli sen nähnyt, sai hän keskenmenon. Menehtyivät kumpikin, äiti ja lapsi. Perheen elämästä tuli entistä vaikeampaa. Jokainen yritti puolestaan, vanhemmat veljekset auttoivat isäänsä pajassa, nuoremmat haki elantoa luonnosta, sieltä saatiin kalat, marjat ja metsästettiin suurempaakin saalista.

Kun aina tuli vastaan Laki, sen edustajat valvoivat luvatonta metsästystä ja muutenkin ihmisten lainkuuliaisuutta. Matti kiinnostui siitä ja rupesi miettimään, että onko aina niin, kuin sanotaan, miksi lainkuuliaisuus ei tunnu olevan tasavertaista. Hän päätti ruveta tutkimaan asiaa, mutta mistä sen aloittaisi. Ei kotona, jossa oli monta nuorempaa sisarusta, voinut lukea.

Matti osti mökin, mökille hän oli jo ennemmin antanut nimeksi “Monkka”, kun “Monkan” emäntä oli ollut kova monkottamaan. Sitten hän osti Suomen lakikirjat. Niitä hän luki “Monkassa” monta kuukautta, velipojat toivat ruokaa, jos ei itse hoksannut tulla syömään. Siitä tuli tietenkin kerrottua, ja usein selviteltiin toistenkin ihmisten pulmia sopeuttaen niitä lainmukaisesti.

Tapahtumat vuosina 1917-18 veivät Matin mukanaan. Hän perusti Nivalaan työväen järjestön ylläpitämään rauhaa. Järjestö takavarikoi kylältä aseet, ettei riidan sattuessa kyläläiset toisiaan ammu. Järjestöä nimitettiin punakaartiksi.

Kun sitten rauha koitti maassa, sai Matti syytteen laittomasta järjestöstä. Tervan poltosta hänet tavoitettiin ja tuotiin tutkittavaksi. Nyt oli hyvä muistaa laki-kirjoista saadut tiedot:

“Minä uhkasin ampuma-aseiden menetyksellä niitä, jotka eivät kaartiin liity. Siihen minut taasen pakotti se Krydlovin julistus - muistattehan kai sen?- jossa hän uhkasi riisua aseista kaikki muut paitsi työväen kaartit. Jos tämä uhkaus pantaisiin täytäntöön, pelkäsin minä kyläkuntamme menettävän tuiki tärkeät metsästysaseensa ja pelastaakseni miehet siitä vahingosta pakotin minä heidät liittymään työväen kaartiin”. (lainattu Kyösti Wilkunan kirjasta “Lähimmäisiäni”)

Äiti oli Nivalan Aittoperältä. Hänen isä Matti Ainasoja kulki timpurin hommissa omalla kylällä ja muuallakin, aina Sodankylään asti. Matti-vaarin vaimo Ida, meidän mummo, oli Maliskylältä Ahistuksen suvusta.

Vuonna 1919 meidän vanhemmat menivät naimisiin. Aloitettiin aivan tyhjästä, ei kummallakaan ollut mitään mukaanotettavaa. Siirryttiin aina sinne, missä työtä ja asunto oli tarjolla.

Ensimmäinen siskoistani, Sylvi oli syntynyt vuonna 1919. Perhe muutti Kuivaniemelle. Isä harrasti kaikenlaista, valokuvaamista muun muassa. Sylvi seurasi isän vieressä, hän halusi nähdä ja kuulla kaiken mitä talossa tapahtui. Jos joku kysyi häneltä:

-Mistä se tuommonen tyttö on tullut?- Tiesi Sylvi vastauksen:

-Isä minut on kamppeista kehittänyt! -Äiti kun oli aina varoittanut:

-Älä koske isän kamppeisiin.

Isän hyllyllä oli metsästysaseet ja muut varusteet, valokuvaustarvikkeet, ruuveja ja meisseleitä, kolovi ja tinaa, korjattavia kelloja.

Uuden vuoden jälkeen v. 1925 tammikuun kolmas päivä perheeseen syntyi toinen tyttö, Eeva Maria.

Seuraavana vuonna, taikka 1926, Sodankylä osakeyhtiö tarjosi työtä sahanasettajaksi Sodankylään. Sodankylä oli Kitisen ja Jeesiöjokien rantaan rakennettu kylä. Kauniilla paikalla, kalavedet ja marjamaat vieressä. Kitisen rantatörmällä on vanha puukirkko, rakennettu 1689.

Tämän äärimmäisen Pohjolan asukkaita ovat olleet lappalaiset, jotka kautta aikojen olivat saaneet elantonsa poroista. Nykyään Sodankylässä suurin osa asukkaista on suomalaisia, joilla on käytössään satoja hehtaareja metsää, rantaniittyjä ja peltoja.

Isä Matti piti haasteista ja otti työn vastaan. Siellä oli paljon muitakin laitteita toimivia sähköllä, jota tuotettiin Jeesiöjokivarteen rakennetulla sähkölaitoksella. Sähkövoiman tuottajana oli lokomobiili, sitä hoiti Rauhala.

Sähkömonttoorin töitä Matille riitti asunnoissa ja linjoilla. Asuntokin järjestyi Haastajan talosta.

Töiden jälkeen Matti kiinnostui radioista, joita maailmalla alkoi ilmestyä. Hän rakensi koeradion, johon suuremman osan osista teki itse, puulaatikot hän tilasi paikalliselta puusepältä. Kuulokkeet korville ja siitä alkoi kuulua maailman meno.Vaihtamalla eripituisilla kuparilangoilla käämittyjä keloja, sai kuuluviin eri aaltopituudet. Muistin mukaan se oli Lapin ensimmäinen radio, olihan radio Rovaniemellä, mutta Sodankylään ja muihin syrjäkyliin, se ei vielä ollut tullut. Kotonakin nyt puhuttiin käämimisestä, dynamoista, akuista ja antenneista.

Radioille tuli tilauksia syrjäkyliltäkin. Kun kylällä saatiin yhteen taloon radio, kokoontui kylän väki sitä kuuntelemaan. Kohta tuli tilaus toiselta kylältä.

Sodankylän poroisännälle, Moskulle, vuonna 1931 tehtiin myös radio. Sakari Kännön “Mosku” kirjaan radion tekijäksi on muistettu laatikon tehnyt puuseppä. Mutta kyllä radion Matti teki.

Ristasen Kustaalla oli kaksikerroksinen rakennus jossa Huuskonen piti kahvilaa. Kahvilassa pidettiin tansseja joissa soi radiomusiikki. Tanssijat saivat korvilleen kuulokkeet ja musiikin tahdissa tansittiin. Vaikeaahan se oli kun johdot eivät sallineet kuin kolme ensimmäistä pyörähdystä yhteen suuntaan, seuraavat olikin sitten jo kuusi pyörähdystä, kolme - palautti johdot alkuperäiseen asentoon ja seuraavat kolme vei johdot uudelle kierteelle.

Näin tapahtui niin kauan, kunnes isä sai yhdistettyä radioon grammafoonin torven. Siitä sitten kuului niin että kaikki kuuntelijat voivat kuunnella samanaikaisesti.

Nivalaan, appiukon mökkiin Juttulaan, tehtiin myös radio. Sitä kävi moni kuuntelemassa ja ihmettelemässä. Serkku Oiva muistelee, kuinka hän halusi aina mennä sellaiseen paikkaan, että olisi päässyt radion sisään katsomaan. Se vaarin radio oli kymmeniä vuosia Unholan tai Aittolan vintillä.

Kohta Aino alkoi odottamaa kolmatta lasta:

-Sinäki oot aina menossa, milloin sahalla, milloin linjoilla tai sähkölaitoksella, pittää vissiin kutsua joku Pylvään tyttöistä avuksi joksiki aikaa.- Pylväs oli Ainon sedän, Ainasoja Antin perheen koti Nivalassa, heillä oli kuusi lasta, joista kaksi melkein aikuista tytärtä. Ida ja Toini olivat siinä iässä että pystyivät auttamaan.

-Kirjoita vain Nivalaan, hyvähän ois saaha apua,- oli Matti puolestaan mielissään, että asian voi ratkaista näinkin yksinkertaisella tavalla.

-Sieltäpä tuli komia tyttö, tervehti Matti, ja mitkä letit! Autatko vähä Ainoa, että päästään pahimman ohi.

Matin luo tuli usein naapurista Aleksanteri Paarmanin poika kaksikym-mentäkaksi vuotias nuori mies Akseli, joka oli kiinnostunut kaikesta uudesta. Akseli auttoi kelojen käämimisessä ja oppi itsekin radion teon. Etevä hän oli taloushommissakin. Hänen kyvyt huomattiin ja hänet valittiin kunnan valtuustoon. Jälestä päin huomattiin, että laki olisi sallinut olla ehdokkaana vasta kahdenkymmenenneljän vuoden ikäisenä.

Kahdestoista päivä helmikuuta 1927 kovan pakkasen paukkuessa Lapissa synnyin maailmaan minä. Nimekseni pantiin Eila Irene ja Akselista tuli minun kummisetä.

-Tervetuloa maailmaan kippuranokka, - oli Akseli tervehtinyt kummilastaan.

Kerran talvella Akseli oli porolla ajelemassa ja huomasi ohi kulkevan Idan, jonka hän oli tullut tuntemaan Töllin Matilla käydessään.

-Hyppää kyytiin, - huusi hän Idalle.

Sinä talvena Ida oli vielä monta kertaa Akselin kyydissä. Ida kertoi äidillenikin tapaa- misista, tuntui, että nuoret olivat ihastuneet toisiinsa. Ida kertoi että Akseli on pyytänyt häntä vaimokseen.

-Älä nyrpistä nokkaas, Akselista saat hyvän miehen, jos kerran on mieluinen, -kokeneempana äiti oli neuvonut serkkuaan.

Ida ja Akseli menivät naimisiin ensimmäinen päivä heinäkuuta 1928. Kymmenen päivän päästä, kymmenes heinäkuuta 1928 vanhemmilleni Matille ja Ainolle syntyi kauan toivottu poika, Vilho Matias. Olin vuoden ja viiden kuun vanha, enkä tapahtumaa muista. On tuntunut siltä, että Villen kanssa olisimme ilmestyneet maailmaan yhtäaikaa, kun taas Eeva ja Sylvi olisivat olleet aina.

Isä Matti jatkoi tapansa mukaan: sähkölaitos, linjat, saha, höyläämö ja myllykin toimi sähköllä, valta-akseli pyöritti myllyn kiviä. Sitten vielä kellojen korjaus ja radiot.

-Missä välissä isä oli uittohommissa? Minä muistan hänen kertovan miten hirren päällä koskia laskettiin, - kysyin kymmenien vuosien päästä kummisedältä.

-Kysy vain, kyllä minä sen tiedän. Se oli niin, kun sahalta hirret loppuivat, niitä mentiin hakemaan, Matti oli nokkamiehenä ja komiasti laski kosket,- kertoi Akseli.

Karjalais Aatu, Adolf Karjalainen oli mylläri ja koneiden huoltaja. Hän hoiti koneet sahallakin. Niemimäen Ilmari oli hänellä apulaisena. Vakituisena valvojana sähkölaitoksella oli yöllä Tuomisto, nautittuaan liikaa Hockmannin tippoja, saattoi valo ennen aikaa himmetä. Isä juoksi tarkastamaan syytä:

-Luprikaattori oli tukossa, -aina sama selitys, ymmärsikö itsekään mitä se tarkoitti. Ilmari lähti Venäjälle, ja sillä reissulla on.

Näytti siltä, että ei mistään Matti saanut kyllikseen, nyt hän kiinnostui elokuvista. Aikansa ideaa haudottua, alkoi hän kerätä tietoja. Kysymys oli nyt vain rahasta.

-Etkö voisi myöntää minulle lainaa,-kääntyi isä Matti pankinjohtaja Annebergin puoleen.

-Kyllä se järjestyy, paljonko tarvitset?

-Jos minä kahellatoista tuhannella pystyisin aloittamaan.

Saatuaan lainan, isä osti hirsikehikon, ryhtyi rakentamaan elokuvateatteria nykyiselle Mäkikokkilan tilalle, auttamassa olivat appiukko Matti Ainasoja ja hänen veli Antti Ainasoja Nivalasta.

Elokuvateatteri ja penkit olivat valmiit vuonna 1929. Konehuone oli eristetty salista, ja isä osti käytetyt koneet. Sähkölaitos toimi määrätyn ajan ilta kymmeneen ja kesäkautena pärjättiin auringon valolla, piti ajatella muuta sähkön tuottajaa elokuvia varten.

Mäki Arppa oli ajanut Fordinsa nurin, osti isä siitä moottorin asensi siihen generaattorin ja siitä saatiin tarvittava määrä sähköä elokuvia varten.

Samalle tontille rakennettiin paja, sepän töitä isä oli tehnyt jo nuoruudessaan isänsä Tiherön Antin kanssa.

Kohta nähtiinkin Sodankylässä ensimmäinen elokuva, se on ollut “Kolme merimiestä Vistillä ” Minä en elokuvan nimeä muista, mutta hyvin muistan esityksen ennen elokuvan alkamista. Katsojien eteen tuli mies lyhyessä urheiluasussa ja oli nostavinaan jotain raskasta:

-Ostakaapa kärryn pyöriä!

Mitä useammin hän oli nostavinaan kärryn pyöriä, ne koko ajan keveni ja nostaminen sujui muka tiheään ja kevyesti:

-Ostakaapa kärryn pyöriä, kärrynpyöriä…- tuli nyt tiheässä tahdissa, samoin kun kädet nostelivat oletettuja kärrynpyöriä.

Eeva sai pitää huolen, että lattia oli aina puhtaaksi lakaistu.

Matti vaari ja hänen veli Antti tekivät Sodankylässä vielä muitakin timpurin töitä, rakensivat Paarmannin nuorelle parille talon. Matti vaari kaivoi Akselin uutismaalle ojia, siitä tulikin loppujen lopuksi maailman suurimmat kylvetyt maat napapiirin yläpuolella.

Mummokin tuli Nivalasta joksikin aikaa Sodankylään. Hän haki Paarmannin Olgalta päälärillä maitoa. Saatuaan maidon hän istahti piisin viereen, sytytti piipun ja kuunteli, kun Lapin akat selvitteli välejään, taloon sattui tulemaan nainen, joka Olgan mielestä oli hänestä kylällä puhunut vääriä tietoja:

-Ja sinä kehtaatki tulla tänne!- Olga oli jo ovella vastassa.

Ei toinenkaan osapuoli ollut jäänyt kuuntelemaan, vaan siitä oli syntynyt kova riita, ensin nokat vastakkain, nyrkit heilui, sitten käännyttiin selin ja haistateltiin hameen alta. Mummokin innostui siitä näytelmästä ja vielä kotiin tultuaan heilui hänen kädet ja piippu oli suussa ylösalaisin.

Vuonna 1930 höyrykattilan paine alkoi pudota, lokomobiili vaati perus-korjausta.

-Kyllä minä vian tiijän, yritän vaihtaa tuupit,- puheli isä.

Tuupit oli neljän metrin pituisia vesiputkia, jotka kiersi tulipesän kautta kattilaan.

-On tosi hankala paikka irrottaa vanhat tuupit ja mankeloija uuvet kiinni, - kertoi isä läsnäolleille miehille.

-Miten sinä sen teet?- Utelivat miehet.

-Ei tässä muu auta, ku pittää tehhä näin.

Miesten ihmeeksi hän alkoi riisua vaatteitaan. Riisui niin kauan että jäi alasti.

-Katto, ku tuonne tulipesään ei mahu vaatteissa.

Koko kesän joka aamu täytyi riisua alastomaksi, mennä pesään, ja tuhannen käppyrässä ensin irroittaa vanhat tuupit, jotka olivat lujaan juuttuneet ja sitten aloittaa mankelointi.

Marttiinin Lempi, Paarmannin Akselin sisko, muistaa sen ajan ja kertoo siitä:

-Kyllä minä muistan sen. Pitihän meijänki mennä valoa näyttämään. Siinä seisottiin ja poltettiin pesän luukulla kynttilöitä. Sylvi oli yhtenä, oli muitaki, en muista ketä.

-Koskahan tuo loppuu, aina nokinen ja öljyinen, miten taas saat ittesi puhtaaksi,- moitti äiti.

Syyskesällä 1930 työ oli valmis, isä tuli pesästä ja alkoi suunnitella koekäyntiä.

-Koitetaan panna päälle koekäynti, että saahaan kutsua paikalle katsastajat.

Koekäynti antoi hyvän tuloksen, lokomobiili kesti kaksinkertaisen paineen.Katsastuspaperit saatiin kuntoon.

Useasti Matti joutui puolustamaan vähäosaisia ja neuvomaan heille lakia. Vasemmisto valitsikin hänet edustajakseen kunnan valtuustoon. Kun paikkakunnan tilintarkastajat tekivät tilintarkastuksen joitakin lehtiä mapissa kääntämällä, lausuivat he tottuneesti:

-Kaikki on kunnossa.

Päälle juotiin asiaan kuuluvat kahvit.

-Ei ole kunnossa! Vaadin, että tilintarkastuksen suorittaa Maalaiskuntien liiton tarkastaja.

Vaatimuksensa Matti sai läpi ja uusi tilintarkastus paljasti väärinkäytöksiä ja rötöksiä. Kun juttuun oli sotkeutunut useampi arvossa pidetty mies, otti yksi heistä koko syyn niskoilleen ja sai vankeutta. Asiasta oli sovittu ja vankeuden kärsineelle maksettu.

Ajat huononi, elokuvissa kävi vähemmän ihmisiä. Useasti kävi niin, että ei maksajia ollut, mutta elokuva pyöri, kun kerran ihmisiä oli tullut. Ei sepän töitäkään ihmiset pystyneet maksamaan.

Benjami Anneberg oli rahamies, toimiessaan pankinjohtajana oli moni menettänyt pankille talonsa maksamattomista lainoista. Hänen hallussaan oli jo kaksikymmentäkuusi taloa ja suuri osa Sodankylän maita. (Vuosien kuluessa tuo määrä on kenties muistissa muuttunut) Elokuvateatteri ja paja olivat myös Annebergin maalla. Kauppakirja maasta oli tehty, mutta kun ei pystynyt Matti päivälleen lainaa maksamaan.

-Mitäs nyt, Matti, sanot, on lainan maksuaika,- muistutti Anneberg.

-Eikö sitä passais joustaa?

-Ei päivääkään. Kommunistinen puolue on kielletty, sinut on erotettu kunnan valtuustosta.

Kymmenien vuosien päästä olen löytänyt vanhoista lehdistä vuodelta 1982 kirjoituksen:

Muistelmia Sodankylän lehdestä:

“Sodankylän Valtuusto oli aikansa vanki. 15. 08. 1930 se poisti Valtuustosta kommunisti valtuutettu Matti Töllin, koskapa hän oli kaksi kertaa poissa istunnoista.”

Kunnan toimisto Sodankylässä.

Sodankylän kunnan menneisyyttä.

Kirjoittanut Samuli Onnela.

Vaikka ei isä ollut kommunistisen puolueen jäsen, kunnan valtuustoon hän oli tullut vasemmiston edustajana, mutta hän oli hankala ihminen, aina etsimässä Totuutta ja Lakia. Eikä kaikki tykkää totuudesta.

Anneberg tiesi, että mahdollisuuksia kahdentoistatuhannen markan lainan maksamiseen ei ole, käytti hän tilaisuutta hyväksi ja laittoi ulosottomiehet asialle. Kaikki varat ja laina lisäksi oli investoitu elokuvateatteriin ja pajaan.

Huutokaupalla myytiin rakennukset ja irtaimisto. Kukapa olisi maksanut rakennuksista, joille ei vuosiin tule olemaan käyttöä. Annebergille ne jäi. Sodankylä jäi ilman elokuvateatteria. Elokuvia nähtiin, jos satunnaisesti kiertävä esittäjä eksyi paikalle. Haastajan talo oli myös Annebergin.

-Olet irtisanottu vuokra-asunnosta,- ilmoitti Anneberg.

Väliaikaisesti Paarmanin Akseli ja Ida majoittivat perheen luokseen. Joitakin läheisiä kavereita oli paikalla kun syntyi ajatus, että pitää lähteä Venäjälle.

-Sinnehän ihmisiä tuntuu muuttavan jatkuvasti, Ameriikastakin menee tulevaisuutta ajattelevat. Nyt ollaan niin ahtaalla, että muuta keinoa ei oo.

Ystävät avustivat matkavarustein, isä sai hyvät sukset ja nahkarepun matkaa varten.

-Kun pallaan takasi niin muistan maksaa varmasti.

Kahdeskymmeneskahdeksas päivä maaliskuuta 1932 isä nousi suksille ja lähti hiihtämään Neuvostoliiton puolelle, luultavasti rajan hän ylitti Savukosken korkeudella. Matka oli pitkä, väsyneenä isä meni kuusen suojaan lepäämään. Siinä tuli uni. Isä heräsi siihen, kun korpit rääkyivät pään päällä.

-Kuollut on, kuollut on!

-Ei perhana tässä vielä kuollu oo!

Isä hyppäsi suksille ja jatkoi matkaa. Suomen puolella rajavartilaiset huomasivat hiihtävän miehen joka jatkoi matkaa varoituksesta huolimatta. He ampuivat kohti. Välimatka oli kumminkin niin pitkä, että tuli vain yksi osuma, olikohan jalkaan tai kainaloon. Mutta ei kovin pahasti, koska hän saattoi jatkaa matkaa.

Rajavartiolaiset laskivat koiran perään. Ei auttanut muu, kun ampua koira. Ase piti jättää tuttuun tapaan tikan pesään.

Venäjän puolelle tultuaan isä huomasi mökin, se näytti asutulta, sinne hän meni selvittääkseen missä on ja sitoakseen haavan. Koko väki oli mökissä sairaana. Kun kasvoissa sairailla näkyi mustia patteja, päätti isä, että täällähän on musta rokko. Hän yritti auttaa mitä tehtävissä oli. Emäntä neuvoi huonosti ymmärrettävällä kielellä:

-Pane, sie briha, samovaareh tuldu, hot tshuaijuu suamma. A-voi-voi hammastu särgee.

Isä koitti katsella mikä se samovaari on ja miten siihen tulta saa. Kapistus oli tosi outo. Isällä sattui olemaan mukana asperiiniä, sitä hän laittoi emännän hampaan reikään. Talon väki oli saanut kiehuvaa vettä, haava oli puhdistettu keitetyllä vedellä ja sidottu. Isä jatkoi matkaa venäläisten rajavartiolaisten luo. Tultuaan hän kertoi sairaista heti ensimmäiseksi:

-Tuolla mökissä tarvittais lääkärin apua.

Isän lähdön jälkeen jonkun aikaa asuimme Sodankylässä Paarmanneilla. Kun viisumista ei kuulunut mitään, muutimme ukin ja mummon luo Nivalaan.

Juttulassa, ukin ja mummon luona asui eno Ilmari viiden lapsen kanssa. Enon selkä oli pahoin vioittunut, kun puu oli kaatunut päälle. Hän ei pystynyt nousemaan vuoteesta, siinä makuullaan hän veisteli puukolla lapsille leluja: puuhevosia, kiuluja, pyttyjä. Mummolassa oli hauskaa, serkut olivat samanikäisiä, pidimme melkoista melskettä. Ida mummo istui piisin edessä piippu suussa eikä ollut koskaan vihassa.

Virkkulassa, lähellä isovanhempia, oli mökki vapaana, se vuokrattiin siksi aikaa, kun päästiin lähtemään. Ennen lähtöä käytiin sukulaisten luona kylässä. Lähin kyläpaikka oli isän veljen Ransu Töllin luona. Hän asui vaimonsa Annan ja serkkupoika Oivan kanssa.

Oivalla oli puuhevonen joka olisi ollut hyvin mieluinen keinu, mutta kun meitä Villen kanssa ei yhtäaikaa otettu kylään.

-Te piättä semmosen metelin, jää sinä, Eila, mummolle kaveriksi,- houkutteli äiti.

Piippu suussa mummo kääntyi minuun päin ja sanoi:

-Jää vain, keitämmä kahvia ja sitte yhessä juomma.

-Mutta kahviin ei saa panna suolaa, sillä ehdolla suostuin jäämään.

Mummon nisu oli kyllä tummempaa, eikä niin makeaa, kun olisi kylässä saanut. Mutta meillä oli hauskaa, mummo löysi piilostaan jojopelin jota sain aivan yksin jojottaa.

Kävimme vielä Kupsalassa, isän siskon perheen luona, sielläkin oli monta lasta joiden kanssa voimme leikkiä. Kupsala oli aivan metsän keskellä, metsä olisi kiinnostanut, mutta se oli niin iso ja pimeä, turvallisemmalta tuntui olla pihalla. Sielläkin puhuttiin äidille, että miten sinä tohit lähteä.

Moni muukin surkutteli meidän lähtöä. Huhu, että isää oli rajalla ammuttu, oli kuultu.

-Minne sinä nuijen lasten kanssa, liekkö Matti ees elossa.

Panihan se äidin miettimään, mutta toivottomalta tuntui jäädäkin, neljä lasta, ei minkäänlaista tuloa, eikä asuntoa.

Siitä meidät sitten setä Ransu, isän veli, vei Nivalan asemalle, josta matka alkoi.

Matka Venäjälle, matka tuntemattomaan.

Viipurissa äiti ja Sylvi lähtivät katsomaan aseman ravintolaa. Juna liikahti, olisiko vaihdettu veturi. Kun äiti ja Sylvi palasivat, olimme kauheassa paniikissa, kun juna meinasi lähteä ilman heitä.

-Tässä on nyt viimeiset suomalaiset sokerimunkit, -sanoi äiti surullisesti katsoen ikkunasta ulos, että emme olisi huomanneet poskelle vierähtäneitä kyyneleitä.

Juna saapui Leningradin asemalle. Meitä vastassa oli vieras mies. Hän nosteli vaunusta meidän pahvilaatikoita ja meitä sitä mukaa, kun ilmestyimme vaunun ovelle. Kun kaikki oli saatu purettua, alettiin katsella ympärillemme. Ihmisiä, ihmisiä mahdoton määrä, joka suuntaan menossa.

-Vilisevät kuin muurahaiset,- sipisen Villen korvaan.

-Katsokaahan tavaroiden perään, täällä varastellaan, - varoitti vastassa ollut mies.

Vaikka varoitus oli tehty melkein heti, kun olimme laskeutunut asemalaiturille, oli jo viety äidin hansikkaat.

-Eihän tässä ollut kettään lähelläkkää,-yritti äiti katsella ympärilleen, jos vaikka olisivat pudonneet.

Monella ohikulkijalla oli kainalossa iso kanttinen leipälimppu paljaana, ei pussia, eikä paperia ympärillä.

-Mitä heillä on kainalossa, - utelimme.

-Leipää, Venäjällä on paljon leipää,- vastasi meille mies.

Sama mies toi meidät Svirstroille asti. Asemalla oli sama nimi, kun rakennettavalla voimalaitoksella Svirijoella, siis Syvärillä.

Isä oli töissä Svirstroin voimalaitoksen ammattikoulussa vakituisena luen-noitsijana, siitä hän kirjoittaa veljilleen Suomeen.

Meidät tuotiin isoon taloon, mies sanoi, että se on yhteisasunto, parakki se oli.

Näytti, että koko parakki oli vain yksi suuren-suuri huone, jossa oli sänkyjä pitkässä rivissä.

-Tässä on Töllin Matin paikka,- näytettiin meille.

Yksi kapea sänky, joka oli peitetty harmaalla viltillä, pieni sänkykaappi, josta joku sanoi:

-Se on Matin tumbotska.

Aloimme nimittämään kaappia, niin kuin toisetkin, tumpuska.

-Mitähän isän tumpuskassa on?

Siellä oli samanlaista ruislimppua, kuin olimme nähneet Leningradissa ihmisten kainaloissa. Pieniä keltaisia pyöreitä ryynejä. Parranajovehkeet.

-Mitä nämä ovat?- Kyselimme ryyneistä.

-En minäkää tiijä, mitä ryynejä ne saattais olla, - vastasi äiti, eikä näyttänyt ollenkaan iloiselta, vaikka lopultakin olimme tulleet isän luo.

Työpäivän päätyttyä isä astui parakin ovesta sisään, hänenkin kainalossa oli samanlainen limppu, kun olimme jo nähneet tumpuskassa.

-No terve!- Isä nosteli meitä jokaista ilmaan vuorotellen, -oottapa te kasvanu.

-Ei kai me tässä voija elää, - toteaa äiti.

-Ei tässä. Saahaan asunto tuolta perheellisten parakista.

Kohta meidät rokotettiin. Rokote oli niin voimakas, että tulimme kaikki kuumeeseen. Minä ja Sylvi olimme kuumeessa pitempään kun toiset.

Saatiin huone perheellisten parakista. Keskellä parakkia oli iso huone, jota sanottiin punanurkaksi. Punanurkassa seisoi vedenkeitin, titan. Vesisäiliön läpi meni peltinen savupiippu, kun pesässä pidettiin jatkuvasti tulta oli kiehuva vesi asukkaiden käytössä ympäri vuorokauden. Punanurkan pöydällä oli joitakin sanomalehtiä ja seinällä lääkekaappi. Huoneessa pidettiin aikuisten tilaisuuksia, joskus harjoituksia, siellä laulettiin:

Auran kurjesta, moukarin varresta

Suomesta kotoisin ollaan

Jala, jallaa, jala, jala, vei, vei, vei Suomesta kotoisin ollaan.

Punanurkasta mentiin käytävään, josta oli ovet jokaiseen huoneeseen. Meidän ovi oli lähin punanurkkaan. Siinä punanurkassa me ja toisetkin lapset, riehuttiin aina kun siellä ei ollut mitään aikuisten tilaisuuksia.

Sylvi ja Eeva menivät kouluun, meidät Villen kanssa järjestettiin lastentarhaan.

Kouluun mennessä Eeva talutti meidät tarhaan ja paluumatkalla toi kotiin. Jos tarhassa seisottiin koon mukaan järjestysrivissä, oli Ville aina minun edessä. Olin sen verran isompi, että Villen hiukset ylettivät minun suun kohdalle. Kielellä vetaisin hiustupsun suuhuni, ja niin kauan kun rivissä seisottiin, pitelin Villeä siitä paikallaan.

Vielä aikusenakin Ville syytti minua päälaella pystyssä törröttävistä hiuksista. Vaikka syy oli todennäköisesti siinä, että Villen päälaella oli kaksi ympyrää. Lapsuudessa se tupsu oli aina märkä sylestäni, tai sitten kuivana pensseliksi liimautunut tupsu.

Äiti meni myös töihin. Hän joutui purkamaan lapiolla soravaunuja. Työpäivät olivat pitkiä. Asunnossa oli kylmä. Isä teki omatekoisen sähkölämmittimen. Marmorilaatan päälle kiersi ohuesta metallilangasta vastuksen, yhdisti siihen pistotulpan, pistokkeena käytti lampun patruunaa, johon teki reiät pistotulppaa varten. Asunnoissa ei ollut pistokkeita, olisiko sähkön käyttö omiin tarpeisiin ollut liikaa ylellisyyttä. Laite lisäsi lämpöä asunnossa paljon, mutta oli luvaton. Piti muistaa päiväksi irroittaa ja panna piiloon. Kerran kumminkin tarkastajat yllätti lämmittimen päällä ja veivät sen. Kun siitä kerrottiin isälle, ei hän ollut vihassa, naurahti ja sanoi:

-Katohan, kun joku on ilimoittanut. No ei se mittää, tehhään uusi.

Ensin isä oli sähkömekanikon ammatissa ja teki monttoorin töitä. Illalla luennoi aikuisten kurssilla sähköalan oppia. Kotona emme paljonkaan häntä nähneet.

-Eihän sinua ennää kotona näe koskaan,- äiti oli tyytymätön.

-Mulle on tarjottu työtä koneverstaassa, se olisi vain päivätyötä,- puolusteli isä.

-Niinhän sinä aina sanot.

Mutta kohta alkoivat työt taas lisääntyä. Ammattikoulu otti ryhmän sähköalan oppilaita, joiden koulutus järjestettiin koneverstaassa. Isästä tuli taas vakituinen luennoitsija.

Päivä meni ammattikoulun oppilaiden kanssa, myös iltakurssit aikuisille jatkuivat. Siinä välissä oli sitten verstaan työt, jotka ei oikeastaan olisi kuuluneet enää hänelle.

Suomenkielistä sähköalan kirjallisuutta ei ollut saatavilla. Isä kirjoitti Paarmanin Akselille Suomeen, jos hän voisi lähettää sieltä. Akselilta tuli paketissa alan kirjallisuutta, joiden perusteella opetus tapahtui.

-Miten tässä huoneessa voijaan asua, jos tähän vielä viijes syntyy,- taas kerran aloitti äiti.

Isää kiinnosti työ, eikä hän ollenkaan kärsinyt siitä, että iso perhe asui parakissa yhdessä huoneessa. Hänelle pääasia oli mahdollisuus tyydyttää oma tiedonhalu ja jakaa se toisten kanssa.

-Jos koitetaan pärjätä niin kauan, että oppivuosi ja aikuisten kurssit päättyvät. Jos siihen asti ei saaha asuntoa, muutamma Karjalaan.

Tuli kirje Aaku-sedältä, isän nuorimmalta veljeltä. Hän myös on tullut Venäjälle serkkujen, veljesten Ville ja Aukusti Töllin kanssa.

Aaku, isän veli, myös Aukusti Tölli, on Suojussa lähellä Karjalan pääkaupunkia Petroskoita.

Veljekset Ville ja Aukusti Tölli ovat Hiilisuolla, lähellä Petroskoita sijaitsevalla Neuvostotilalla N 2.

Serkku Oiva on säilyttänyt isän kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut veljelleen Fransulle, Oivan isälle, Svirstroilta.

Svirillä 17 / 2-34.

Olen saanut sulta kaksiki kirjettä ja vastaan nyt. Sielä taas on kuolema ryskänyt. Ketä lienee enää kun minä joskus siellä olen taas. No se Ilmarin kuolema oli ikävä asia jolle ei voi mitää. Aikasa kulleki.

Minä olen täällä voima -aseman sähköverstaassa opettajana, ja nyt oppilaat ovat menneet Petroskoihin. Nytkin on parasta aikaa suuri dynamo käämittävänä. Tässä verstaassa tehdään uusia ja korjataan vanhoja koneita.

Olen spesiaali osastolla. Iltakursseja myös pidän. Olen ollut vuoden vakituisena luennoitsijana. Täällä on leuto talvi, vähän ollu kylmiä ilmoja.

Kysyt Aakua. Ei siitä ole kauan kun Aaku kirjoitti meille. Ei kait liene mahdottomissa, se on semmonen jurpula, että ei paljo kirjoittele kellekää mitää.

Kirjota tähän osotteeseen

SSSR

Leningradskoi oblasti. Svirstroi

Barak 206 M. Tölli

(Kirje on kirjoitettu tähän muuttamatta mitään. E. K. )

Kerran äiti tuli kotiin töistä ja näytti koko reiden laajuista mustelmaa.

-Loukkasitko ihtesi? Ei siinä ainakaan luunmurtumaa ole, kun pystyt astumaan jalalle,- päätti isä tarkastettuaan jalan.

Äiti jäi kotiin. Kerran näin, että hän ompelee pientä myssyä ja pieniä nuttuja.

-Ostatko sinä nuken?- Olin mielissäni, ei ollut yhtään nukkea. Resun palasta äiti kääräisi jonkunlaisen äpin.

-Siinä sulle äppi,- sanoi hän.

Mutta että nukelle olisi ommellut aivan oikeita myssyjä ja nuttuja oli jotain aivan muuta.

-Ostanhan minä, kuhan maltat oottaa.

Sylvi harjoitteli paljon piirtämistä, jouduin usein istumaan pöydän laidalla mallina. Se istuminen oli kova rangaistus, täytyi olla liikkumatta liian kauan. Kuvista tuli hyvinkin mallin näköisiä. Jos en tyydyttänyt Sylviä semmoisena kuin olin, ompeli hän minulle kauniita mekkoja, joissa sitten poseerasin. Mekot olivat mielestäni hyvinkin kauniita, Sylvi teki niihin erilaisia rimpsuja ja ruusuja.

Punanurkasta kuului lasten ääniä. Meidän Villen kanssa piti päästä sakkiin. Siellä oli kylliksi tilaa juosta hippasilla. Siinä innostuimme niin, että emme joutaneet katsoa ympärillemme. Parakin asukas, nainen, oli tullut hakemaan titanista kiehuvaa vettä ja lähti viemään sitä punanurkan läpi asuntoonsa. Kiehuvan veden hän otti tshugunok malliseen astiaan. Sen muoto muistuttaa päärynää, kapeammalla puolella pohja. Niitä käytetään venäläisessä uunissa ruoan laittoon, hangolla nostellaan, astiassa ei ole ripoja. Nainen piti pyyheliinalla kiinni astiasta kahdella kädellä.

Me jatkoimme juoksua eikä kuultu, vaikka nainen olisi varoittanutkin. Siinä sitten kävi niin, että juuri minä juoksin liian lähelle, kun tshugunok lipsahti käsistä ja monta litraa kiehuvaa vettä tuli minun kaulalle.

Nousi kamala meteli, naiset kuulivat ja tulivat asunnoistaan katsomaan mitä oli tapahtunut. Jokainen neuvoi jotakin. Minulta yritettiin repiä mekkoa pois päältä, mutta kun se ei onnistunut, toi joku sakset.

-Ei se kovin paha voi olla, eihän tyttö edes itke,- puhelivat naiset yrittäessään riisua minulta vaatteita päältä. Taisin vain olla shokissa. Kun lopulta viimeiset vaatekappaleet saatiin pois, lähti nahkakin riekaleina mukana.

Palanut iho voideltiin oikein, Vishnevskin palohaavavoiteella, mutta sitten tuli virhe. Suoraan palaneelle iholle, josta nahka oli paikoittain pois, laitettiin pumpulia ja kun lääkekaapissa ei ollut kylliksi sideharsoa, sidottiin pumpulin päälle huivi ja se vain kiinnitettiin sideharsolla.

Äiti pahaa aavistamatta ajatuksissaan ompeli huoneessa, kun Villen kanssa tulimme sisälle.

-Täti poltti Eilan kiehuvalla vedellä,- selvitti Ville äidille.

-Miten pahasti siinä kävi? Menetkö tuonne vuoteelle maata? Tuota olen koko ajan pelänny.- Äiti ei odottanut vastauksia, puheli vain rauhoittuakseen.

Kun isä tuli töistä ja näki minut vuoteessa korkeasta kuumeesta punaisena, tuli hänelle hätä.

-Mikä tytölle on tullut?- Kysyi hän.

-Sille on tullu vahinko, sai kiehuvaa vettä niskaasa.

-Tuo on jo vaarallisen näköistä, täytyy heti päästä lääkärin hoitoon.

Isä kietaisi ympärilleni viltin ja lähti viemään minua sairaalaan. Kuume oli korkea ja minut jätettiin sairaalaan hoidettavaksi. Yön aikana minulle ei tehty mitään, mutta aamulla alkoi rääkkäys. Suoraa haavalle pantu pumpuli piti repiä pinseteillä pois, että saatiin haava puhdistettua. Lääkärin apuna oli sairaanhoitaja. Osasin ajatella, että lääkäri ei pitäisi siitä jos itken, niinpä koitin kestää.

Jotain he puhuivat minullekin, äänestä päätellen se oli enempi lohduttelua, näkiväthän he, että en ymmärrä mitään heidän puheestaan.

Sairaala ei ollut lapsia varten. Huoneessa oli aikuisia naisia, yksi isomahainen alkoi huutaa kamalasti. Hänen mahan päälle tuotiin iso koppa, samanlainen kun parakissa oli jonkun ompelukoneen päällä, vain suurempi.

Kun aamulla heräsin, oli isomahainen hiljaa, ja hänen vieressään oli vauva.

Äiti kävi joka päivä, hänet laskettiin huoneeseen minun luo.

-Antaako ne sinulle ruokaa?-Kyseli äiti.

-Antaa, voitakin saa joka päivä. Mutta tänään tuotiin makeaa voita, enkä minä siitä tykkää.

-Näytähän, mitä se on. Onko se tuo tuossa pöyvällä?

Äiti tiesi, että se oli hunajaa, minä en ollut koskaan sitä nähnyt. Sitä annettiin voin tilalle silloin, kun voita ei ollut.

Yritti hoitajat minulle jotain puhua, mutta kun en ymmärtänyt, ei minua paljon huomioitukaan. En uskaltanut lähteä minnekään sängystä, koska en osannut pyytää lupaa.

Kerran, kun äiti tuli, huomasi hän että painelen solisluun kohdalta kääreitä.

-Mitä sinä sieltä kaivat?- Kysyi hän minulta.

-Siellä joku tirisee.

-Onko sulle kääreitä vaihettu?

-Ei ole, ei kertaakaan.

-Mätä siellä tirisee,- äiti otti minua kädestä kiinni ja lähti etsimään lääkärin huonetta.

Ei äiti osannut sanoa mitä hän tahtoi, mutta huoneessa oli joku, jolle hän näytti miten kääreiden läpi tulee mätää, kun siihen painaa sormella. Tämä joku kutsui toisen ja vasta seuraava alkoi puhdistaa haavaa. Äidille näytettiin, että hän saa mennä.

Siteet oli paikoin tarttuneet kiinni ja niiden irtirepiminen satutti, siellä missä oli paljon mätää side lähti helposti irti. Minusta näytti, että kääreissä, joissa oli paljon mätää, liikkui matoja. En voi mennä vakuuttamaan, että niin olisi ollut, jos se oli vain minun mielikuvitusta. Sairaanhoitajan kasvoilla olin näkeväni inhon ilmeen.

Sairaalassa minua pidettiin kauan, selkään tuli ajos, joka oli kipeämpi kuin palohaava, se nosti taas kuumeen. Äitiäkään ei ollut näkynyt moneen päivään, mutta sitten tuli isä.

-Mitenkäs täällä voijaan? Onko sulla kuumetta?- Isä oli näkemästään huolissaan.

-Minulla on selässä kipeä paikka.

Isä katsoi paidan alle.

-Hyvänen aika, täällähän on nyrkin kokoinen ajos, tuohan se on kuumeen nostanu.

Taas minua vietiin lääkärin huoneeseen ja isä sormilla näytti ja selitti mitä hän on nähnyt.

Minut päästettiin kotiin sen jälkeen kun haavoihin alkoi kasvaa rupi ja ajos oli puhjennut. Vasemman solisluun päällä rupi oli hyvin paksu, nypläsin sitä aina sormilla.

-Älä vain revi niitä rupia, tullee arpia.- Ei siitä pahoja arpia jäänyt, kaula oli kauan huonosti pestyn näköinen.

Äiti oli jonkun päivän pois kotoa, sitten isä haki hänet, he palasivat vauvan kanssa.

-Siinä se nukke nyt on,-äiti laski varovasti vauvan sängylle.

-Sen pitäis nyt saaha nimi.

-Jos se sais olla Ilmari, niin kuin eno oli.

-No mitäs Imma siihen sannoo?- Kumartui isä lapsen puoleen.- Tyytyväinenhän se näyttää olevan.

Minäkin yritin päästä lähemmäs katsomaan, kumarruin, pidellen vaatteita irti ajoksesta.

-Koita pittää selkää oikeassa asennossa, ettet jää pystymahaksi.- äiti oli huomannut, että yritän pitää vaatteet irti ajoksesta vääntämällä vatsaa pystyyn.

Svirstroi on jäänyt mieleen hyvin harmaana. Harmaat talot, pimeät asunnot, ravintola, josta kortilla saimme valmista ruokaa. Keiton päällä oli tilliä, joka ei ollenkaan miellyttänyt. Muistaakseni ruokaa saimme riittävästi. Olisikohan normi ollut kyllin iso, tai sitten vanhemmat jäivät vähemmälle. Rahaa ei varmaankaan ollut riittävästi, sillä äiti vei vihkisormukset Lotina-peltoon.

Suomalaisia nuoria lähetettiin Petroskoihin opiskelemaan. Sylvi olisi mielellään mennyt keskikouluun, että sen jälkeen olisi voinut jatkaa yliopistossa, mutta hänelle järjestyi paikka Petroskoin opettajaopistosta. Isä tiesi, että se ei ollut Sylvin mieleen.

-Mene nyt sinne minne paikka järjestyy, kyllä sitte saattaa vaihtaa, jos haluaa. Tärkeintä on ettei aika mee hukkaan, kun täälläkään ei ole suomalaista keskikoulua.

Vieras nainen tuli meidän asuntoon, kysyi äidiltä:

-Missä niitä teidän tyttöjä olisi? Tuossa on kioski vieressä, kävisi ostamassa minulle tyynykaramelleja.

-Ei kotona oo muita ku Eila, mutta ei Eila pysty ostoksille,- vastasi äiti tulijalle.

Nainen katsoi minuun.

-Kävisitkö?

-En osaa kysyä.

-Sano vain “kanfety” ja annat rahat.

Koko matkan kioskille hoin “kanfety,” “kanvety”. Kioskille tultuani kysyin epäselvästi.

-Kanvetyi.

-Kanvertyi? Netu.

Menin seuraavalle kioskille, nyt kysyinkin jo:

-Kanverty

-Davai dengi. (Anna rahat)

Ojensin käden. Minusta näytti, että myyjä palautti kaikki rahat ja sain vielä viisi valkoista kirjekuorta. Äiti vei rahat pois ja sanoi naiselle.

-Sanonhan minä, ei se löytäny niitä karamellejä.

Vähän ajan kuluttua nainen tuli takaisin ja oli hyvin vihainen. Minä olin jakkaran vieressä kontallaan piirtelemässä valkoisille kirjekuorille.

-Tyttö ei ollut rehellinen, hän ei tuonut rehellisesti rahoja takaisin.

Äiti arvasi mistä oli kysymys.

-Mistä sinä nuo kirjekuoret sait?- Kysyi hän minulta.

-Täti antoi, mutta ei hän rahaa niistä ottanut.

Onneksi ostokseni oli niin pieni, että äidin tarvitsi palauttaa vain viisi kopeekkaa.

-Älä pyyvä niitä asioilles, ei ne ymmärrä mittää.

Syy oli siinä, että toistaessani koko matkan sanaa” kanfetyi ” se muuttui niin paljon, että perillä se muistutti enemmän sanaa” konvertyi “, tai kirjekuoria.

Isä lähti käymään Karjalassa, Hiilisuolla, jossa sijaitsee Neuvostotila N 2. Sieltä palattuaan hän oli muuttomielellä.

-Siellä melkein kaikki on suomalaista väkiä. Soita ojitetaan heinämaiksi. Jokainen perhe saa omaan käyttöön peltomaata. Asuntokin on luvassa.

Muutimme Hiilisuolle. Jonkun aikaa asuimme ruokalatalossa, mutta meille oli luvattu oikea asunto. Hiilisuon talot oli rakennettu niin, että oli säilynyt paljon luonnon puistoja. Apurakennukset ja eläinten tilat oli rakennettu syrjään keskuksesta. Svirstroin jälkeen ympäristö tuntui valoisalta ja puhtaalta. Neuvostotila oli kokeilutila, laajat kasvilava-alueet, joissa kasvatettiin kurkkuja, tomaatteja, vesimelooneja kurpitsaa ja kaikki taimet. Paljon sellaista mitä emme olleet koskaan nähneet. Oli laajat kasvismaat, porkkanaa, kaalta ja mansikkamaat. Petroskoi sai täältä vihanneksia ja maitoa. Karjaa oli melko paljon, minä en määrää tiedä mutta minusta tuntui niin. Kaikki työtätekevät saivat ostaa maitoa.

Elämä näytti kaikin puolin järjestyvän. Ainoa vaikeus oli lasten koulutus. Hiilisuolla oli vain kolme luokkaa suomalaista koulua. Vanhemmat tytöt joutuivat käymään koulua Petroskoissa. Sylvi oli viikot opettajaopistossa, vain pyhinä kävi kotona. Samoin Eeva, viikot asui koulun asuntolassa-internaatissa. Tytöt opiskelivat oikein hyvin. Lasten kuljetusta ei oltu paljonkaan järjestelty, kuorma-auton lavalla heidät vietiin ja tuotiin.

Yhtenä lauantaina Eeva ei tullut kotiin. Äiti lähti ottamaan selvää mistä on kysymys. Lapset tulivat jo vastaan ja kertoivat:

-Auto heilahti huonolla tiellä…

-Eeva lensi laidan yli…

-Voi hyvänen aika, miten siinä kävi?