MUSIIKIN TALTIOINTI

Työkaverini hankki vuosituhannen lopulla poltavan CD-aseman ja viettää viikonloppunsa taltioiden vanhoja LP-levyjä ja jopa 8-track kasetteja CD:lle erilaisten puhdistusohjelmien läpi. Hänellä lienee kaupungin täydellisimpiin kuuluva Rolling Stones bootleg-levykokoelma. Mitäköhän hän niillä kaikilla tekee? Kun hänellä on virallisiakin Stones live-äänitteitä paljon, niistäkin voisi koota mieleisensä versiot yhdelle CD:lle.

Mitä me muutkaan teemme kaikilla kokoamillamme äänitteillä? Onhan niillä keräilyarvoa, mutta kuitenkin jokainen kokoelma on melko henkilökohtainen valikoima. Usein selaan ihmisten levykokoelmia uteliaana saadakseni jonkun kuvan ihmisestä. Ja yhtä usein siinä näkyy mitä harrastettiin 20 vuotta sitten ja kokoelma loppuu johonkin vuoteen, jonka jälkeen on vain muutama uusi. Senkin takia voimme taas tutkia aihetta oman harrastukseni kautta.

Kaikki alkoi itselläni vaatimattomasti, koska silloin ei niin kamalasti myyty yleensäkään, varsinkaan noin kymmenenvuotiaille. Isäni osti levysoittimen, ei mikään stereo. Kova ääni siitä lähti niin pieneksi laitteeksi. Isä kantoi kotiin kaikenlaista kantria, Kingston Trioa, ranskalaista huuliharpputrioa ja ties mitä, tietenkin tarjouksessa. Itse uskaltauduin ostamaan puolentusinaa Beatles singleä. Englantia en osannut, mutta musiikki oli ihan okei. Isän levyistä on jäljellä kolme. Rock kokoelma 50-luvun lopulta taitaa siirtyä (rätinöineen!) jopa CD:lle kunhan hankin laitteet. Nykyiseen on suuri ero, että silloin soi joko radio tai levysoitin, muita medioita ei ollut, patsi harvemmin teevee.

Jostain syystä sain pienen nauhurin, mutta luulen että sillä oli tarkoitus lähettää nauhalla jouluviesti sukulaisille Suomeen, ei niinkään musiikkia. Nauhurissa oli tilaa noin 10cm:n keloille. Nauhoitin sillä mikrofonilla teeveestä ja radiosta hitit, ja pärjäsin pari vuotta ostamatta levyjä.

Sain lopulta kannettavan Singerin stereon, johon levyjä ostettiin aluksi melko vähän. Kerran ostin jopa mono-LP:n, kun rahaa ei ollut taskussa saman levyn stereopainokseen. Kaverien levyjä nauhoitin edelleen monossa pikkukeloille, ja jopa niistä kehnoista äänitteistä tuli monia suosikkeja. Esimerkiksi Suomessa asumani vuoden aikana tutustuin Creamiin, mutta vain yhden levyn raskin ostaa, kun taas kaverini osti toisen, että saimme molempia soitettua. Samoin kävi Hendrixillä, ostin vain puolikkaan tupla LP:stä, koska se niinkin myytiin. Vuosia sen jälkeen kuuntelin heikosti toimivasta nauhurista kun lauloimme levyn päälle itse jotain aika kamalaa.

Lopulta sain rahaa sen verran kokoon, että hankin stereon, jossa oli erillinen vahvistin ja johon sai korvakuulokkeet iltaiseen kuuntelemiseen. Se kelpasi kymmeneksi vuodeksi. Aluksi halusin vain kunnon laatua, joten ostin levyjä enkä innostunut kaseteista. Vanhat kelanauhat menivät roskikseen.

Siihen aikaan oli ehkä kiinnostukseni musiikkiin huipullaan, ja halusin tutustua kaikkeen uuteen edes vähän. Tilasin aina yhden lehden Suomesta ja New Musical Expressin Englannista. Tunsin nimeltä lähes kaikki englantilaiset bändit ja osasin nimetä jopa rumpalit ja basistit. Aloin ostaa muutaman markan alennuslevyjä, joista noin puolet oli vain yhden kuuntelun arvoisia. Mutta keräsin niistä aika kasan englantilaista rockia ja bluesia. Innostuksissani saatoin joskus harvoin tilata Englannista esim. Familyn levyn, ja Tubular Bells piti saada ennenkuin se USAssa julkaistiin. Levyjen kansista luettiin joka sana. Olinpas minä erikoistunut 17 vuotias! Fleetwood Mac oli esimerkki bändistä josta kukaan kavereistani ei ollut kuullut.

Voi arvata, että levyjä oli pian sata muutamassa pahvilaatikossa. Mutta tunnen eräältä viestitaululta kaverin Clevelandissä, joka samasta alkusijoituksesta on päätynyt hankkimaan 40 000 albumia jossain muodossa. No, hän on kymmenen vuotta vanhempi. Olen varmaan omistanut noin 600 LP:tä jonkin aikaa, jäljellä on muutama sata.

Kasettinauhurit paranivat jonkun verran, joten ehdin kasettejakin taas äänittää muutamia satoja. Sanoisin, että radio oli 70 ja 80-lluvuilla vielä sen verran vaihteleva ja kiinnostava, että sieltä sai äänittää konsertteja ja laadukkaita aihekokoelmia. Nekin kasetit, suurin osa, menevät roskikseen kunhan ehdin käydä ne läpi.

Asuessani Berkeleyssä nauhoitin taas aika paljon, silloin oli punk ja reggae ja moni muu musiikki sellaisessa tilanteessa, että parhaiten niihin perehtyi radiosta. Usealla bändillä oli vain muutama single. Berkeleyn kampuksella oli ei kaupallinen radioasema KALX ja tunsin sen väkeä jonkun verran. Sain ne soittamaan Maukka Perusjätkää ja lahjoitin sen levyn sitten heille. Olin studiossa kerran, kun oikea tiskijukka meni tupakalle ja hoidin levysoittimia ja volyyminappeja. Vaihdoin onnistuneesti levyn fade in ja fade out menetelmin ja kaikki oli okei. Olin sitten pistämässä levyä koteloon ja nostin neulan. Väärän neulan, sen joka juuri soi! Tuli nk. "dead air" kunnes sain levyn takaisin ja fade in volyymin normaaliksi taas. Tiskijukka palasi tupakalta vähän äkkiä.

Hurahdin välillä barokkimusiikkiin. Se oli vähän sen jälken, kun CDt olivat uusi media. Taisin jossain välissä ajatella kokoavani 700 vivaldin konsetooa, 5 tai 6 per CD. Uuden median mukana innostuin taas kuuntelemaan klassista kitaraa CD:llä. Kitara on jostain syystä sellainen väline, jonka kautta jaksan kuunnella sovituksia musiikista, josta en muuten pitäisi. Sama kitaramusiikki meni helposti LP-levyllä rätiseväksi. Klassiset LP:t ovat jääneet sen jälkeen soittamatta.

Lisäksi opin kaikenlaista musiikista lukemalla lähes musiikkitiedettä CD:n kirjasissa. Toisenlainen taltiointi, nuotit, olivat aikanaan yhtä jännä media kuin kaikki nykyinen. Kirjasia lukiessa nuottivihot ja niiden taltiointi ja arkistointi tulivat elävästi ymmärretyksi. Säveltäjä Telemann aikoinaan kaiversi itse painolaatat, että sai musiikkinsa julkaistuksi. Bachin konsertoissa taas on ollut kova työ entisöidä ne sovituksista (vaikka cembalolle) takaisin alkuperäiselle sooloinstrumentille ja jousille.

Moni vanhempi rock-yhtye sai piristysruiskeen uraansa, kun suuret ikäpolvet vaihtoivat vanhat LP:t uusiin CD-versioihin. LP:t menivät suurelta osalta kaatopaikalle. Jos jotain LP:tä myytiin 10 miljoonaa, niin ainakin yhdeksän miljoonaa kappaletta on jo kaatopaikoilla.

Mutta onko tämäkään lopullinen ratkaisu, edes tällä vuosisadalla? CD:n äänenlaatua on moitittu, joten kenties uudempi formaatti leventää taajuuksia ja korottaa sampling tiheyttä. CD on pituudeltaan sopiva, nyt 70 minuuttia, mutta ehkä vaaditaan aina enemmän videota mukaan. Se rajoittaisi pituutta.

Monien muuttojen jälkeen itselläni on jäljellä vain LP-levyt, jotka olisi vaikea löytää CD:nä. Ja osa sellaisia, jotka jotenkin kiinnostavat, mutta ei niin, että vaivautuisin CD:n esimerkiksi Suomesta etsimään. Selvästikin kokoelma on melko outo. Osa joutaa nettiin huutokauppoihin, kun siirrän materiaalia CD:lle, osan taas säilytän vaikka siirtäisinkin. En kuitenkaan meinaa olla mikään arkistoija. Kaikki on vain omaan kuunteluun ja kenties osa lasten. Olen lastenmusiikkiakin seurannut jo pitkään. Täytyyhän meidänkin niitä kuunnella automatkoilla.

Copyright E. Tero Järvi.
Pakina on julkaistu aiemmin Njet.netissä.