|
Ensemble Ambrosius on levyttänyt The Zappa Albumin ja onnistunut hommassaan aika hyvin. Sen että se on soitettu barokkisoittimin ei pidä antaa hämätä, tämä on melko uskollista Zappan musiikille, jos ei sovituksissa, niin ainakin musiikin hengessä. Sovituksiin on haettu sopivia soittimia, niin että homma toimii. Erityisesti pidän aloituskappaleesta Night School marssivine selloineen. Lopetusbiisi G-Spot Tornado tuo mieleen progebändin Gentle Giantin muutamat biisit. Zappan esittämänä en tuota yhtäläisyyttä huomannut.
Zappaa on esittänyt ainakin The Meridian Arts Ensemble(vaskipuhaltimin), Ensemble Moderne sekä ruotsalainen The Omnibus Wind Ensemble. Viimeisen omistin ja myin pois, koska en nähnyt siinä mitään erikoista, jota Zappan alkuperäisissä ei ollut. Esimerkiksi Peaches En Regalia on Omnibusten esittämänä kelvollinen, muttei loistava. Inca Roads, The Black Page #2, Igor’s Boogie, Alien Orifice sekä Uncle Meat löytyvät sekä Omnibuksien että Ambrosiusten levyiltä, mutta en voi niitä enää verrata. Ambrosiusten niukat sovitukset kahdesta kuuden soittajan ryhmille kuitenkin ovat täysin toimivia. Cembalo ei ole mitenkään outo Zappan staccato tyylillä esitetyille osuuksille, ja marimban osuudet hoitaa paikoin nk. hammered dulcimer. Bändi on tosi tiukka ja kaikki soitetaan minun korvaan ihan nappiin. Joskus voisin sanoa että pidän jopa uusista versioista enemmän kuin alkuperäisistä, varsinkin muutamasta jotka ennen eivät olleet suosikkejani.
Alkuperäiseen Zappan soitinmusiikkiinkin voisi ensin tutustua, ja tähän sopisi jazzahtava Hot Rats sekä hiljattain julkaistu Strictly Genteel, kokoelma, jossa säveltäjän bändisovitukset, kamarimusiikki ja sinfoniaorkesteriteokset on esitetty. Hardcore Zappa faneille tuo kokelma tietenkin on tarpeeton, mutta jos ei halua kuulla CD:ltä tuhmia renkutuksia, niin siihen tämä kelpaa. Uncle Meat on kahden CD:n kokoelma jossa on myös paljon juuri soitinmusiikkia.
Ambrosiuksien kokoelmalta löytyy T’Mershi Duween, Big Swifty sekä RDNZL kappaleet, jotka on nyt äänitetty Helsingissä toista kertaa. Zappa nimittäin julkaisi ne Helsingin konsertista sarjassa You Can’t Do That Thing On Stage Anymore.
Valikoidut Zappan biisit eivät ole mitenkään vaikeimmasta päästä kuuntelijan kannalta. Zappalla oli tapana soittaa melko vaikeita kappaleita jopa rock konsertissa. Vastapainoksi laitettiin väliin niitä humoristisia renkutuksia ja satiireja. Ei se nyt tässä tapauksessa ollut mitenkään tarpeellista, mutta mukana on yksi laulu, The Idiot Bastard Son, joka lauletaan lähinnä taidemusiikin kappaleena, nauramatta. Ei sekään mitenkään vaivaa. Sovitus on kokoelmalla kauimpana alkuperäisestä, nyt kuullaan barokkijousia, puhaltimia, urkua ym.
Kappaleet ovat monet alle neljäminuuttisia, ja sekin on CD:n eduksi. Sen jaksaa hyvin kuunnella kokonaan.
Kappaleista ei pakolla väännetty barokkimusiikkia. Ne eivät ole kankeita eivätkä teennäisiä. Ambrosiuksien ei mainita soittavan viola da gambaa, mutta hienon lisän olisi tehnyt, jos Zappan biisin loppuun olisi soittanut vaikka gamba kappaleen nimeltä La sonnerie de Sainte Genevieve (Marin Marais). Siinä on samanlainen marssirytmi kuin joissakin Zappan biiseissä.
Frank Zappa oli vaativa johtaja bändissään, ja soittajat yleensä kärkiluokkaa. Hän sävelsi rock lauluja, että pääsi tunnetuksi, mutta levytti melkoisen määrän muuta musiikkia, kun sai ohjat käsiinsä. Tästä musiikista hän itse piti enemmän, ja teini-idän idolit olivat klassisen sen ajan uusinta kokeilevaa linjaa. Rockin puolellakin vain soittimet olivat rockista, musiikki aivan muuta. Zappan musiikissa haettiin usein äärirajoja. Samalla tavalla kuin Stravinksi innosti nuorta Zappaa voi todeta Zappan nyt innostaneen Ambrosiuksen kavereita.
Copyright E. Tero Järvi.
Pakina on julkaistu aiemmin Njet.netissä.
|
