|
Tässä joskus nuoruudessamme, tai ainakin 80-luvulla, olimme Indianassa polkemassa mäkistä seutua kahtena päivänä. Kun nyt tyttömmekin on saanut isomman polkupyörän (pyörät samaa kokoa kuin meidän, noin 25 tuumaa), päätimme kokeilla pystymmekö polkemaan 90-100 mailia koko perheen voimin (140-160km, lähes Turun ja Helsingin välimatka). Matkalle kannatti mennä vain maantiepyörällä, sillä olemme jo pojan kanssa polkiessa kokeneet että 25 mailia riittää nykyisellä paksurenkaisella kaupunkipyörällä. Sen pitempään ei poika viitsinyt, vaikka vaihteita riitti siinäkin pyörässä.
Nykyisin vaihteita on yleensä kolme edessä, ja niitä säädellään yhdellä vivulla. Takavaihteita on 5-8. Koska takavanhteita ei näe, itse vaihdan vain sormituntumalla sopivalle. Joskus ne vähän rätisevät, mutta asettuvat sitten oikeaan hammasrattaaseen. Mäkiä oli sen verran että ei edes "granny gear" vaihteella päässyt kaikkia mäkiä. Kun nopeus laski kävelyvauhtiini, semmoinen 3mph, kävelin mieluummin. Erikoisilla polkimiin kiinnittyvillä kengillä (cleats) ei juuri viitsi kävellä, mutta semmoisia meillä ei ole. Kolmella meistä on koukut ja remmit jalkaa paikalla pitämään. Niistä saa helposti jalan irti vaikka liikennevaloissa.
Hotellimajoitusta ei enää saanut, ja olimme melkein peruuttamassa jo syyskuussa (pojan piti pelata footballia), mutta nyt oli taas aikaakin. Oli maksettu itse retki sekä majoitus etukäteen, eikä saanut enää maksua takaisin tässä pisteessä. Makuupussit ja retkipatjat olivat mukana, meitä nukkui muutamia satoja paikallisten koulujen jumppasaleissa Bloomingtonin lähellä. Aamiainen ja muut ateriat oli myös varattu. Teltan kanssa ja matka-autoilla tulleet olivat aamiaisella samassa koulun ruokalassa kanssamme. Bloomington on tätä ennen kuuluisa (polkupyörä)filmin Breaking Away paikkana, yliopistokaupunkina. Tapahtuma pidetään aina lokakuussa.
Pyörät nostettiin kattotelineestä ja kiinnitettiin etupyörä taas paikoilleen. Jarrut tarkistettiin ja lähdettiin polkemaan. Tai ainakin lähtöviivalle. Mutta meidän naiset olivat kuitenkin shoppailemassa ainakin yhtenä aamuna, tuli huppu-collegepaita tytölle jolla oli kylmä. Lounastaukoineen ensimmäisen päivän 50 mailiin kului kuusi tuntia. Olen ajanut vuosikausia semmoista 12mph tasaisella riippumatta kunnosta. Paremmassa kunnossa tietenkin pitempään, mutta toinen polveni vaivaa jos ajan yli 70 mailia monena päivänä peräkkäin.
Meillä on yleensä walkie-talkiet mukana. Voimme hajaantua noin 5 mailin pötköksi ja saan pitää huolta pojasta (14-vuotias) joka yleensä polkee etunenässä. Kerran aikaisemmin kesällä olin pojan kanssa jo maalissa kun rengas hajosi kokonaan käyttämättömäksi vaimoltani. Walkie-talkien viestin avulla hain vaimon ja tytön pyörineen autolla.
Lounaan järjestely 5000 osanottajalle ensimmäisenä päivänä sujui hyvin, ja arvaankin että vain 4000 pyöräilijää ilmestyi lauantaina paikalle. Jotkut olivat ajaneet pyörällä tempaukseen, 60-175 mailin matkoja kotoaan. Sunnuntaina oli se lähes 5000 paikalla, ja lounasvoileivät loppuivat, paitsi ’vegetarian’ leivät, juustoa ja vihanneksia. Lounaspaikalla oli tarjoilua teltoissa 3 tunnin ajan. Kymmenet muovihuusit palvelivat tarpeitamme, "port-o-let" meininki. Taukopaikkoja ja kaupunkeja oli harvakseen, enimmäkseen oli metsiä, peltoa ja maaseutua. Ja mäkiä. Paikalliset sheriffit olivat ohjaamassa vaarallisimmissä risteyksissä. Ajoimme parin eri kunnan alueella.
Viidestä kymmenen hengen ryhmät olivat usein hankkineet samat asut ja polkivat yhdessä samaa vauhtia. Näitä kutsutaan "pace groups" nimellä, mutta sanotaan vaikka susilaumaksi kunnen muuta sanaa keksi. Susilaumat tuntuivat menevän melkoista vauhtia ohi, mutta miksi sitten yksikin ryhmä ohitti meidät kolmekin kertaa? Koko ryhmä kyllä pysähtyi selvästi jos yhdellä puhkesi rengas.
Osanottajilla oli nimilappu ja kotikaupunki selässä keltaisella. Niinpä ohitin päivien aikana Tony Curtisin, Joe Walshin ja Michael Mooren. Lance Armstrongia ei ollut liikkeellä, mutta arvaisin tämän ajavan noin kaksi kertaa omaa nopeuttani.
Mustia polkijoita oli vain tusinan verran, ja muitakin vähemmistöjä kovin vähän. Siis valkoisia kaupunkiasukkaita polkemassa maaseudulla. Ikärakenne oli noin puolet alle kolmekymppisiä. Satoja kuuskymppisiä oli mukana, 70 täyttäneitä ehkä tusina, ja kahdeksankymppisiä muutama. Vammaisia oli mukana, usea heistä tandemilla partnerin kansa polkien. Suurin osa lapsista oli tandemilla vanhemman kanssa. Meidän 10-vuotias oli ihan nuorimmasta päästä niitä, joilla oli oma pyörä.
Parkkipaikkoja oli koulun alueella 2000 autolle. Illalla oli ohjelmaa, mm. videota päivän osanottajista. Hauska turva- ja sääntövideo oli katsottava ekana aamuna ennen kuin sai rannekkeen, jolla sai lounaat ja palvelut. Tunnin verran oli illalla musiikkia ja viihdettä, ja taukopaikoillakin oli kantri- ja muita bändejä. Olihan siinä juhlan tuntua, mutta kolme tuntia iltapäivällä meni ihan vain lepäämiseen ja suihkuun odottamiseen. Suihku oli semmoinen miesten oma yhteisrituaali jossa kai verrataan...vyötärön mittoja.
Toisena päivänä oli ajo kotiin, 5 tuntia autolla, joten poljimme vain 40 mailia sinä päivänä. Kävelin vain yhden mäen ylös sunnuntaina. Tuntuivat olevan meidän reitillä loivemmat mäet kuin lauantaina. Emme tunteneet tarvetta näytellä enää taitojamme, joten se lyhyt reitti riitti.
Pyörät purettiin ja lastattiin, ajoimme kotiin päin. Ajoin tunnin pari jotta pääkuskimme sai nukkua ja sitten olimme pian moottoritiellä ja huomasimme kymmeniä autoja joissa oli pyörät lastina. Keskilännessä on useita tunnettuja pyörätempauksia vuodessa. En ole vielä Missourissa näitä kahden päivän tempauksia kokeillut, vaikka pyöräilemme noin puolet joka vuodesta paikallisesti järjestetyissä 25-40 mailin lenkeissä, yleensä tasaisessa Illinoisissa. Mäkiäkin löytyy, mutta ei oikein hyvin pyörille sopivilla reiteillä. Kadut ovat usein liian kapeita.
Pyöristä olisi tulevaisuudessa kulkuneovoksikin, on halvempi kuin autolla ajaa, mutta muutoksia tarvitaan teihin ja ajokulttuuriin.
Copyright E. Tero Järvi 2005.
|
