|
Vielä 70-luvulla kontaktit Suomeen olivat selvät, äitini suku oli Turussa aina tukena. Nyt heistä on vain tätini elossa, en tunne kaukaisempia serkkuja siellä. Mutta silloin 70 luvulla isoäitini vielä 70 vuotiaana piti kukkakauppa Peitsiötä. Kesämökille Naantalin suuntaan pääsi helposti vaikka linja-autolla, tai kahdella.
Olin joskus 79 viikon pari Suomessa ja mainitsin meneväni Ouluun. Seuraavana päivänä isoäitini toi lentoliput, sanoen etten lyhyellä lomalla jää junissa istuskelemaan. Taisin vielä mennä junallakin johonkin sen jälkeen.
Lapsuudentoverini Perre asuu Helsingissä, joten olen onnistunut tavata hänet melkein joka lomalla. Hän ja muutama muu tuttavani puhuu ruotsia, joten tästä on ollut vaimolleni apua käudessä heillä kylässä. Perheiden lapsillekin on puhuttu ruotsia. Isot puhuvat englantia kun kaikki juttelemme, koska taas minun ruotsi on heikompi.
Tätini terveys on mennyt huonoksi, mutta hänen luonaan on yleensä majoituttu kun on käyty. Nyt hänelle tulee apuväkeä viikottain, kunnan puolesta. Vaimoni yrittää muutamia sanoja suomea, sillä tätini puhuu vain suomea.
Melkoinen ongelma, olen kai maininnutkin, on saada lapset vaikka kuukaudeksi Suomeen, jo siksi että he eivät paljon suomea osaa ja ovat pieniä matkustamaan yksin. Vanhempana kieli ei tartu yhtä hyvin.
Monet Suomessa tuntemani ihmiset olen tavannut täällä. Hekin tahtovat jonkin aikaa pitää kontaktia USA:han. Mutta yleensä noin viiden vuoden päästä nekin tutut katoavat tai muuta ei kuulu kuin joulukortti. On siis syytä hankkia uusia tuttuja aina kun voi.
Viimeksi olen tutustunut suomalaisiin Internetin yhteisöissä. Viestitaulut sun muut tosiaankin ovat yhteisöjä, joissa on omat häiriköt ja riitapukarit. Yksi näistä yhteisöistä on Suomessa, ja minä olen harvoja ulkomaisia jäseniä. Noin puolisen vuotta olen seurannut ainakin tusinan ihmisen elämää viikottain, usein päivittäin. Kaksi heistä seurustelevat, opiskelijoita jotka asuvat eri paikkakunnilla. Tykkään keskustella molempien kanssa, ihan kivoja nuoria, vähän liian aattellisia. Mutta sellaisia nuorena ollaan. Kenties joskus tutustumme Suomessakin.
Tämä netti-yhteisö piti ensimmäisen yhteisen ravintolaillan. Kun arvasin porukan olevan koolla, soitin yhteen heidän kännykkään, ventovieraalle, ainakin oikeassa elämässä. Mutta he kaikki tuntevat minutkin melko hyvin. Juttelin kolmen kanssa lyhyesti. Eräs heistä avusti minua muusikko Pembroken haastattelun laatimisessa. Lopuksi he koko joukko huusivat yhteiset terveiset. Melkoinen saavutus, ennen niin "etäisiltä" suomalaisilta.
Copyright E. Tero Järvi.
Pakina on julkaistu Amerikan Uutisissa vuonna 1997.
|
