TAVARAA

Seitsemän vuotta sitten ajoin taksilla Turun lähiöstä pääpostiin. Mukanani oli yksi pahvilaatikollinen papereita ja muistoja äidistäni. Postitin laatikon itselleni. Toisessa kädessäni oli yli 20 vuotta vanha ompelukone, isoäitini. Sen lahjoitin tuttavalle, joka tarjosi siitä hinnasta minulle lounaan. Jotkut lukijat tunsivat äitini, mutta en nyt rupea tunteellisia asioita selostamaan. Monella meistä on sukulaisia Suomessa, joiden tavarat joudumme aikanaan selvittämään.

Tavaraa kerääntyy jokaiselle. Vanhoille ihmisille tulee taipumus säästäväisyyteen. Niinpä ne tavarat, jotka heiltä jäävät ovat usein kovin käytettyjä ja arvottomia. Tavarat kulutetaan loppuun. Äitini ajoi Amerikassa autoa, joka oli hajoamassa käsiin. Löysin hänelle vähän uudemman auton, jota hän ajoi puolisen vuotta ja jonka sitten taas myimme. Auto on helppo tavara myydä, saa ainakin puolet sen tosi arvosta.

Toinen, jota ihmiset keräävät on valokuvat, muistoesineet ja muut paperit. Kun puoliso kuolee, toinen pitää tämän keräämät paperit ’varmuuden vuoksi’. Äitini kuoli Suomessa, ja ihmettelin sitä paperimäärää, joka isäni ja äitini asioista jäi. Samanlainen kasa oli vielä heidän papereita omassa kellarissani näiden lisäksi. Ne kesti päivän sortteerata. Jos ihmiset järjestäisivät itse valokuvansa albumiin, lapset sitten ymmärtäisivät niistä jotain paremmin. Tuskastuneena heittää vaikka kaikki pois. Nyt meillä on laatikollinen vanhempieni dioja, joita ei ole 20 vuoteen katsottu, ja kaitafilmiä, johon ei ole edes projektoria. Mitä minä teen dioilla isäni yksin tekemistä lomamatkoista 60-luvulla?

Tätini ja hänen miehensä palasivat mökiltä lokakuussa, ja siitä tuli ehkä viimeinen kerta. Mökin verstaassa on monenlaista työkalua ja kalastusvälinettä ja muuta roinaa. Mökille ei mene linja-auto, ja tätini ei aja. Viimeisen paluureissun tätini mies ajoi itsepäisesti kaupunkiin, mutta nyt on auto tallissa eikä sitä enää ajeta. Hänellä ei enää muisti ja järki pelaa. Aikanaan mökki on myytävä.

Ensimmäisen kerran jouduin näkemään ihmisten hamstraustavan isoäitini kuollessa '69. Silloin jäi se ompelukonekin meidän käsiin. Vaatekaapit oli täynnä astioita, joita oli viimeksi käytetty 50-luvulla. Muu tavara kaikki haisi vanhalta. Serkkuni suostui ottamaan astiat. Yhden huoneen tavaroiden lisäksi mummolla oli kellarissa pölyisiä laatikoita, matkalaukkuja ja pukupusseja enemmän kuin meillä. Osa annettiin suoraan pois avaamatta pakettia (jossa oli kai vaatetavaraa).

Kaiken kukkuraksi 70-luvulla jouduin selvittämään koko Suomeen jättämämme omaisuuden, sen ompelukoneenkin, jonka tätini otti. Isäni ja äitini eivät tulleet sinä kesänä Suomeen, ja sain kuitenkin etsiä yksittäisiä tavaroita heidän neuvonsa mukaan. Ymmärrätte, että olen tullut melko karskiksi tavaroita hävittämään.

Pieni neuvo lukijoille: hävittäkää kaikki lehtien vuosikerrat autotallin nurkista. National Geographic ja Readers Digest eivät ole kallisarvoisia! Toivottavasti me kuluttaja-sukupolvi, joka ei ole kokenut pula-aikoja, osaamme tavaramme kuluttaa ja hävittää.

Copyright E. Tero Järvi.
Pakina on julkaistu Amerikan Uutisissa 90-luvulla.