ÖÖVERHOOLI PLANEETALLA 502

Jumala tuli vuosikokouksesta. Hän oli saanut muutamaksi päiväksi (23 tuntia meidän aikaa) kortin, joka oikeutti pääsyn korkeimpaan hallintoon. Hallinto oli tarkka byrokratia, jonka toimintaa kukaan ei viitsinyt enää kritisoida. Siellä käytiin läpi eri maailmojen hallintaa ja ylläpitoa koskevia ongelmia. Ratkaisut pyrittiin yhdenmukaistamaan. Meidän Jumala oli siellä vain rivi-jumala muiden kaltaistensa joukossa. Oikeastaan hän ei tiennyt miten monta jumalaa ja maailmaa oli olemassa, sillä hän oli aina saman ryhmän mukana tekemässä tilityksen maailmastaan.

Jumala huokaisi helpotuksesta istunnon loputtua, ja palasi tuotapikaa tänne omaan maailmaan. Täällä hän on sentään kaikkivaltias, melkein.

Ainetta on meidänkin maailmassa mahdoton määrä. Kuitenkin planeettoja, joissa on elämää, on 502. Suurin osa niistä on näitä kolmansia planeettoja, kuten numero 502, jota maapalloksi siellä kutsutaan. Planeettoja oli yleensä parittain, läheisissä aurinkokunnissa, Jumala oli sen niin suunnitellut. Olennot planeetoissa olivat aina tahtomassa avaruuteen. Niinpä Jumala oli laittanut planeettoja kohtuullisen matkan päähän toisistaan. Yleensä noin 20 000 vuotta sen jälkeen, kun oliot kehittivät kirjoitustaidon, oli mahdollisuus matkustaa sisarplaneetalle. Oli aina kiva seurata kumpi planeetoista löytää toisen ensin. Nyt näytti siltä, että planeetta 501 oli jo reilusti edellä, mutta silti vasta puolitiessä kehityksessään. Muuten oliot olivat melko samanlaisia kaksijalkaisia, jotka kyllä olivat varmaan toisille melko epämielyttäviä. Niin yleensä oli.

Ei tulisi mitään valloittamisen ongelmaa, sillä Jumala varusti planeetat aina niin, että toisen eliöt olivat L-aminohapoista koottu ja toisen D-aminohapoista. Hiilihydraatitkin erosivat samalla tavalla, joten toisen planeetan ruokaa ei voinut syödä, paitsi rasvoja. Tosin pienistä määristä ei ollut harmiakaan. Esimerkiksi olutta voi juoda, ja viiniä. Vaikka diplomaattisena eleenä.

Mutta se nyt on vielä edessä. Tuo oli tilanne viime kerralla, noin 500 päivää sitten. Nyt planeetalla 502 ei ollut sen paremmin ihmisiä kuin muitakaan isompia eläimiä. Nyt oli piru merrassa, oli aivan pimeää. Jaa, piruko se oli käynyt täällä sotkemassa vai jumalan poikaset? Ne joskus tekevät luomiskokeita ja jättävät siivoamatta. Piru taas tapansa mukaan ärsytti valmiiksi nokakkain olevia ryhmiä ilmisotaan. Helppo homma.

Kaikki eläinkunnan oliot olivat kuolleita, ja suurin osa kasveista. Jonkun verran oli jäkälää ja sieniä elossa. Ensitöikseen Jumala soitti matkapuhelimella keskushallintoon, ja hommasi apujumalan hoitamaan planoottojen tarkastuskierrostansa. Siihen meni yleensä päivä per planeetta. Apujumala jatkaisi tarkastusta planeetasta #1.

Apujumalan kanssa otettiin viskipaukut ja apujumala lähti tehtäviinsä reppu selässä. Lupasi soittaa kerran viikossa.

Jumala rupesi tuumasta toimeen ja loihti esiin Sammon. Luomistyötä sen kanssa tehtiin kalevalaiseen tapaan. Ensin piti kuitenkin puhdistaa maapallon ilmasto ja osa vesistöä. Se tehtiin 20 tulivuoren avulla. Olihan siinä ensin savuista, mutta niin oli Sammon kanssa touhutessakin.

Sotkuisen alkuhomman aikana Jumala kätki öljyä maaperään, mutta ei niin paljon kuin viime kerralla, ehkä vain puolet. Saisivat keksiä puhtaan energialähteen jonkin verran aikaisemmin, sillä viime kerralla oli kaksijalkaisten väkiluku noussut 10 miljardiin ennen kuin se keksittiin. Aina oli myös jännä seurata mikä olio ensin selviytyi kaksijalkaiseksi.

Sitten Jumala pisti vedet höyryyntymään, jonka jälkeen alkoi melkoinen sade. Se kestikin kuukausia. Se oli aivan toisessa mittakaavassa kuin planeetan entisten tarujen vedenpaisumus. Ilma kirkastui pölystä. Melkoisen kuivatuksen jälkeen luotiin summittainen määrä siemeniä ja kylvettiin ne Sammon avulla. Kyllä ne risteytyivät ihan omalla painollaan. Kasvit olivat Jumalalle aivan helppo juttu. Bakteereihin käytettiin ainoasataan keskushallinnon määräämät 20 bakteeria. Oikeastaan bakteerivalikoima määräsi suurinpiirtein minkälaisia olioita planeetalla tulisi elämään ja menestymään, mutta jonkun verran se jätti Jumalalle valintaa.

Meri oli vielä elinkelvoton, mutta vuoristoon saattoi viljellä kaloja jonkin verran puroihin. Mereen tuli vain yksisoluisia eliöitä, joita ei jälkeenpäin enää tarvittukaan, ne olivat puhdistajasoluja.

Maan kamaralle Jumala loi, ensin sammosta soluverkkoja värkättyään, 20 eläimen parvia määrättyjä olioita. Oli lintuja, liskoja, pieniä nisäkkäitä ja muita selkärankaisia. Jumala sai jokaisen eläimen aivoihin Sammolla ohjelmoida muistikuvia. Eihän siellä ollut kuin tyhjä kovalevy, kuten asian selvimmin selittää. Mutta eläimet olivat kuitenkin aikuisia, eihän vastasyntyneet osanneet kovinkaan hyvin pitää itsestään huolta.

Jonkun verran muonaa piti eläimille aluksi luoda, sillä kasvit olivat melko harvassa. Sampo jauhoi muonaa, ja eläimet seurasivat sitä. Kun kasvit alkoivat olla kuukauden vanhoja, luotiin hyönteiset. Niiden määrä oli tarkkaan mitattava kasvien määrän mukaan.

Pari kuukautta Jumala touhusi. Yöt hän nukkui eräänlaisessa teltassa, joka sulki maailman hänen silmiltään. Hänkin tarvitsi lepoa. Oliot luulivat aivan kummia Jumalasta, hänellä oli useita ruumillisia piirteitä.

Jumala huomasi asioiden sujuvan normaalia rataa. Eläimet oli näin aluksi levitettävä laajalle alueelle, ne olivat geeneistään vielä epävakaita ja Jumala halusi niiden pysyvän oman lajin laumoissa ilman suurempia kontakteja. Nuo eläimet olivat kuin eläinkunnan siemeniä, niillä ei ollut kasvillisuuteen verrattuna suurta merkitystä pitkään aikaan. Mutta laumojen oli kasvettava. Jumala laittoi pikkusampoja eri mantereille, jokaiselle ainakin neljää eläinlajia.

Noin vuoden päästä Jumala palaisi istuttamaan kalat mereen ja loisi petoeläimet. Sammot jauhoivat muonaa, mutta myös metalleja, joita ne kätkivät maaperään mönkiessään pitkin mantereita. Jumala joutuisi useita vuosia tekemään pientä hienosäätöä. Siinä istuskellessaan Jumala pisti tupakaksi ja päätti taas luoda nokkaeläimet. Kun aikanaan joku eläin kehittyi kaksijalkaiseksi ja rupesi pohtimaan tätä koko planeetan menneisyyttä, jumala halusi jättää tällaisen merkin huumorintajustaan. Samalla se oli osviitta filosofiaan, jonka mukaan elämä oli vain vitsi. Jumala oli niin päätellyt omasta olemassaolostaan. Joskus masensi kovasti. Jumala oli tottunut työhön, ja tuollainen pienikin ööverhooli, jossa ei edes planeettojen muodostumista ohjailtu, piristi kovasti.

Kun asiat olivat jokseenkin kunnossa, Jumala soitti apujumalalle kysyäkseen missä tämä mahtoi olla kierroksellaan. Kertoi olevansa planeetalla 85 meidän maailmassa. He päättivät yhdessä tarkastaa planeetan 86 huomenna, koska alkoi olla merkkejä, että nuo kaksi elollista planeettaa ottaisivat pian yhteyttä toisiinsa. Kesti kyllä jonkin aikaa ennen kuin ne ymmärsivät toistensa viestejä. Noin 20 vuoden kuluttua ne lähettäisivät jo tietoa sujuvasti edestakaisin. Se oli myös aika stressaavaa aikaa, kun ihmisten uskomukset joutuivat koetukselle. Ne oliot tahtoivat uskoa aina itsensä paremmuuteen. Saattoi tulla uskonnonkiistoja molemmilla planeetoilla. Pelkkä viestien lähettely toiselle planeetalle sai ihmeitä aikaan. Mutta Jumala ei koskaan sotkeutunut tuohonkaan kehitykseen.

Tämä oli hankala asia, tämä uskonto. Meidän Jumala ei oikeastaan halunnut uskonnon joutuvan määräävään asemaan. Itse hän katsoi olevansa lähinnä maailmansa maanviljelijä. Mutta semmoisia ne oliot olivat, tahtoivat uskoa henkensä menevän johonkin kuoltuaan. Oikeastaan hengestä jäi vain värähtelyjä läheiseen materiaaliin, ja muut sitten kokivat ne värähtelyt jonkunlaisena viestinä tuonpuoleisesta. Eikö se koskaan selvinnyt olioille, että hän oli luonut hengen toimimaan vain ruumiissa, ei sen ulkopuolella?

Jumala mietti vielä planeettaa 502. Hän ajatteli, että erehtyi kerran kiintymään ihmiseen, edelliseen kaksijalkaiseen. Hän oli hieronut susiparven aivonystyröitä sen verran, että ne alkoivat ajatella kuin koirat. Niistä tuli ihmiselle metsästyskaveri kylmillä Euroopan kukkuloilla jääkauden jälkeen. Mutta se oli niinkuin vertaisi lasta teini-ikäiseen. Teini-ikäisestä ihmisestä Jumala ei erikoisemmin, 40 000 vuoden jälkeen siitä koirasta, enää tykännyt. Jos ei nyt niin vihannutkaan. Sillä nyt ei ollut merkitystä enää. Mutta koiraa hän ei loisi seuraavalla kertaa.

Copyright E. Tero Järvi 2002.
Pakina on aiemmin julkaistu Amerikan Uutisissa.