VIERAANA SYNNYINMAASSA

Vaikka seuraankin Suomen asioita melko tarkkaan (paljon enemmän kuin tavallinen siirtolainen), olimme lomamatkallamme kesällä 2002 enemmän vieraita kuin kotonamme. Koti-ikävä vaivasi minua matkoillani Suomeen 1966-1980 ja heti niiden jälkeen tänne palattuani. Sitten se ei ole jostain syystä enää vaivannut. Lapsilleni, jotka ovat muutaman kesän käyneet Minnesotassa kielileirillä, sain esitellä Suomen eksoottisena, mutta hauskana lomakohteena. Johon meillä sentään on muutamia ihmis-siteitä. Mutta ajan mittaan sekin on muuttunut, ja joskus käy niin, että olemme suurimman osan ajasta hotellissa. Silloin alkaa yleensä kokea Suomen kalliina maana.

Nyt kuitenkin olimme viimeisen lähisukulaisen, tätini, luona. Jenkkiperheelleni kaikki asuminen Suomessa on ahdasta ja pyykin kuivattaminen parvekkeella outoa mutta ensin erikoista.Turun esikaupunki kerrostaloineen oli lapsille jopa kiintoisa. Kiipesimme läheisen kallion (niin, Suomessa on paljon kiveä!) päälle ja katselimme näkymiä, tuomiokirkkoon ja Tähtitornin mäelle asti. Kiivetessämme alas huomasin alueen kasvavan vain pihlajaa ja mäntyjä. Talojen läheisellä leikkipuistolla ei juuri ollut elokuussa lapsia, olivat maalla.

Helsingistä ei vaimoni saanut tällä kertaa erikoisen positiivista kuvaa. Nuoria juopuneita oli kaikkialla. Vanhempia juopuneita istuskeli terasseilla. Tanskassakin olemme tuohon tottuneet, mutta he ovat jotenkin hauskemmalla tuulella! Olimme muutama vuosi sitten kaksi viikkoa Tanskassa. Täytyy itsekin myöntää, että pidän itse aika paljon Kööpenhaminasta Helsinkiin verrattuna. Pidän myös Turusta, mutta siinäkin on jo alkanut esiintyä kaupunkielämän varjopuolet. Pitää vain tulla viimeisellä bussilla keskikaupungilta ja sitä jo näkee.

Kesämökkejä emme ehtineet näin lyhyellä lomalla kokea, vaikka olsihan sitä pari paivaa mennyt. Sen pidemmällä oleskelulla perheeni kyllästyy (eivät ymmärrä tämän sortin ajankulua), ja tämä onkin parempi elämys teille, joilla on viikkokaupalla kesälomaa. Vietin ensimmäiset 12 kesääni joko Ruissalossa tai Paraisten-Naantalin suunnalla. Kesät olivat kivaa vaihtelua pimeälle ja joskus lumettomalle talvelle. Ruissaloa näimme tällä kertaa muutaman tunnin pyörällä.

Soittelin kaupungista parikin kertaa, että tulemme Tammenterhoon vuokraamaan pyörät bussilla. Että onko teillä nyt varmasti yksi lasten kokoinen? On, on. Perillä sain itse katsella lasten pyöriä. Yhdestä saatiin lukko auki, mutta takakumi oli puhki. Toinen oli parempi, mutta lukossa ja avain kateissa. Vuokrapyörät kuulemma "hoitaa" ja omistaa joku muu yritys. Vaihdoin paremman pyörän etumaisesta pyörästä sisäkumin siihen toiseen taakse. Itse rengaskin oli heikko, mutta piti sen matkan. Maksoimme vuokraa sitten vain kolmesta muusta pyörästä! Alue jossa olin nuoruudessani on nyt varakasta aluetta ja ateljeita ja sellaista. Vuokralla olimme aikoinaan erään huvilan palvelijoiden osassa. Se ja päähuvila paloivat jo aikoja sitten.

Mikä Suomessa enää kiinnostaa? Olin aikoinani kiinnostunut esimerkiksi Suomi-rockista 70-luvulla, kirjoista pitemmän aikaa (mennyt heikommaksi), ja vähiten filmistä ja televisiosta. Filmejä oli vaikea täältä käsin ennen videoaiakaa nähdä. Saatte pitää Salatut elämänne ja Bumtsibuminne. Liian amerikkalaista jo mulle. Televisiota katsoin yleensä vain aamulla, ennen kuin muut heräsivät. Onko MTV3:n meteorologi tosiaan Pekka Pouta? No kidding?

Hääräily ruuan, pyykin ja muun kanssa ihmisten kodeissa muutaman viikon oli ihan kivaa. Kävimme Prismasta ostamassa ruuat, Aku Ankkoja, Legoja ja sellaista. Lopulta kyllä pyykin kuivatteluun parvekkeella tuskastui. Nukkumiseen oli melko ahtaat tilat.

Turusta piti käydä lyhyesti Tampereella. Hain rautateiden numeroa. Se ei ollut valkoisissa eikä keltaisissa sivuissa. Kuljetus, huolinta ja liikenne? Ei. Entä junaliikenne? Ei. Numero löytyi lopulta erillisestä luettelosta nimeltä Kaupunki info. Tilasin liput lauantaiksi, samaksi päiväksi ei saa, ja luottokortilla ei tehdä varauksia. En huomannut bussiliikenteen olevan harvempaa lauantaina, ja melkein jäimme junasta. Tampereella menimme Särkänniemeen ja muutamaan muuhun paikkaan. Huvipuisto mainostaa suurin mainoksin "ELÄMYKSIÄ". Mitä jos itse kokee vain "elämyksen"? Kiertelevä klovni pestasi poikani ja suomalaisen pojan avustajikseen kadulla, huvipuistossa, pitämään esitykseensä. Paukuttelivat ja painoivat torvea yhteistyössä. Museossa poikani sai Ihanaa Leijonat lippalakin ja sai lyödä jääkiekkoa aiheeseen liittyvällä osastolla.

Tutustuimme Turkuun, Tampereeseen ja Helsinkiin, melko vaivatta, ja tuttavien avulla. Autoa emme halunneet vuokrata. Ilman kännykkää olimme heikommassa asemassa kuin kaikki muut ympärillämme. Puhelinkortteja ostin neljäkin, kun unohdin ne aina korttipuhelimeen. Linnanmäellä tarvittiin isäntäperheen kaksi kännykkää että osasimme ohjailla kahden ryhmän eri huvitteluvehkeitä ja sitten yhteisen aterian.

Muutoksia oli puhelin- ja pankki- ja postialoilla tullut edellisestä kerrasta. Viimeksi en käynyt Turun pääpostissa. Sitä ennen pääpostissa oli vanhanaikaiset luukut kuin entisajan pankissa. Niin, olihan sekin Postipankki. Nyt koko postin alakerta oli muutettu kaupaksi. Oli kirjoja ja kirjoitustarvikkeita. Vapaamuotoisen tiskin takana oli virkailija, ystävällinen mies. Tosin näimme hänet myöhemmin kaupungilla, ja silloin hän oli sitten off duty, mutisi vain jotain. Mutta postissa virkailija tuli ihan tiskin takaa ja alentui tavallisen asiakkaan tasolle, neuvoi pakkaustarvikkeissa ja naruissa ja sellaisessa. Neuvoi jopa edullisimman koon paketille postimaksun puolesta. Tämä oli hämmästyttävä muutos entisaikaan verrattuna. Postin kulman ympäri käveltyä näkyi erillinen postipalvelu yritykislle takana, ja sinne sai jopa ajaa autollaan.

Tulimme Suomeen samaan aikaan kuin Martti Turunen Japanista. Näimme vain Turusen vaimon kukkineen lentoasemalla. Turunen meni matkallaan Joensuuhun katsomaan jätteiden käsittelyä Suomessa, ympäristö kuulemma on hänen erikoisalaansa politiikassa.

Eräs päivä selasin sanomalehteä, jonka löysin bussista. Muuan Martti Hirvonen on kaupannut käytettyjä kodin koneita Venäjälle yli 100 000 kappaletta. Nyt hänen kuorma-auto koneineen oli ryöstetty uimarannalta. Hirvonen oli jäänyt rannalle uikkarit ja kännykkä varusteinaan. Auto löytyi Kuljusta, Tampereelta etelään.

Lähdemme lopulta junalla Helsinkiin, jossa olemme muutamia päiviä. Menemme taksilla asemalle, ja taksit ovat Suomessa muuhun verrattuna aika halpoja. Ostamme Aku Ankkoja asemalta ja joku Muumijuttu tytölle. Pääsemme vaunuun jossa on perhetiloja. Kaksi naista ovat matkassa, toisella näyttää olevan neljä lasta, alle 5 vuotiaita. Lapset kailottavat "me mennää" ja "tuut sä mun kaa?". Lapseni osaavat ihan vähän suomea, ja saan selostaa mitä ne kailottavat. Poikani nauraa kun noin kaksivuotias osoittaa äidilleen lähes kaiken ikkunasta näkemänsä: rekka, bensa-asema, bussi, setä menee pyörällä. Turussa olimme käyneet katsomassa Monster Inc. suomeksi, ja lapseni olivat siitä jonkin verran ymmärtäneet repliikkejä.

Helsingissä olemme kolme päivää. Ehdimme tavata vanhat tuttavat. Nettituttaviani vaimoni ei edes tunne. Itse ehdin silti kuulemaan bändiä Espoossa, tai Tapiolasta oikeastaan. Sinne oli jännä mennä bussilla, sillä venäläinen kuski ei osannut juuri suomea, että olisi neuvonut missä jään pois. Palasin sieltä taksilla.

Katkelma sen illan selostuksesta:

Olen saapunut paikalle linja-autolla. Luultavasti venäjänkielinen kuski ei osannut selostaa mitä kautta reitti 106 kulkee, mutta olen päässyt lähelle. Suomalainen ravintolaelämä portsareineen narikkoineen on jotenkin tuttua, mutta seuraan silti miten paikalliset toimivat.

Tilaan keskioluen, vien sen korkeaan pöytään. Kulutan tunnin selaamalla Iltalehteä. Ei ole vielä kello 22 paljonkaan väkeä. Otan toisen oluen ja seisoskelen siellä täällä. On kokemusta baarin seiniin nojaamisessakin, muualla.

Herra Muusikko tulee jututtamaan. Hän on Cisse Häkkisen näköinen ja oloinen, mutta lyhyempi. Mies ei taida olla ehdoton Wigwam fani, mutta haluaa selostaa kaikki ne muusikot jotka on tavannut ja joiden kanssa on jammaillut. Kertoo ohjaavansa nuorten rock-opintoja Espoon kaupungin puolesta. Jossain välissä erehdyin luulemaan Muusikkoa bändin miksaajaksi. Hänellä on kova halu tavata Wigwamin jäseniä. Tunnustan tavanneeni Jimin. Herra Muusikko rupeaa innolla etsimään Jimiä. Eksymme ravintolan keittiön puolelle. Jossain välissä järjestysmiehet saavat aikeista selvää. Jestas, en tahdo tulla ulosheitetyksi. Järjestysmiehet kuitenkin ovat nykyään palveluhaluisempia, ja joku lähtee viemään sanaa Jimille, että "joku Järvi Amerikasta" on baarin puolella. Jim tuleekin, ja tuntuu ainakin parin oluen jo ottaneen. Jim muistaa minut ja juttelemme niitä näitä. Muusikko saa Jimin nimmarit oppilaalleen. Päästämme Jimin.

Ihmisiä tulee enemmän kello 23 mennessä. Pitkähkö mies, lasipäinen ja lyhyttukkainen, juttelee pitkän aikaa kosketinsoittaja Esa Kotilaisen kanssa. Tuntuu olevan ainakin kymmenkunta hard core Wigwam fania paikalla, jotka tuntevat tuon lyhyttukka-fanin. Myöhemmin hän seisoo lavan läheisyydessä ja videoi koko keikan.

Wigwam-fanit, melko nuoria, istuvat kahdessa etummaisessa pöydässä vasemmalla. Oikealle tulee pianonsa taakse Jim ja muutkin ovat näköjään paikalla. Tiskijukka on lopettanut Cherin ja muiden diskohittien (paikalla on dikopallo!) soiton ja spiikkaa esityksen, "Wigwäm"(ei siihen ää kuulu!).

Puolisen minuuttia Jimin mikistä ei lähde kuin muminaa ja Rekun kitara on kuin Veltto Virtaselle sädetty soinniltaan. Soundia paikkaillaan ja nyt saa sanojakin kuulla. Eka biisi, se puuroisesti alkanut on eräs suosikeistani uudelta albumilta, Bitesize, jossa Kotilainen soittaa kitaramaisen melodian. Jimin pianoa ei kuulu koko setin aikana, jossei seiso aivan sen edessä. Alkuosassa paikalle ilmestynyt nuori kylähullu tarttuu biisin lopussa Jimin mikrofoniin kiinni ja mylvii sekaisia sanoja. Jim antaa järjestysmiesten hoitaa miehen sivulle.

Kuuntelen bändiä tunnin. Ihan hienot fiiliksethän paikalla tuntuu olevan. Matti Nykänen kävi esiintymässä samassa ravintolassa. Kai aivan eri joukolle.

Wigwamin hard core faneissa on muutamia kolmekymppisiä miehiä yksikseen, jotka tuovat mieleeni minut saman ikäisenä. Fanit alkavat erottua illan mittaan ainoana jotenkin selvänä joukkona. Katselen, että harva on ajokunnossa. Taksitolpalla odottaa valmiina kymmenkunta taksia.

Lopulta haen narikasta kassini, tietäen että pitempiä sooloja jää näkemättä. Perheen kanssa matkustavana palaan hotelliin taksilla Länsiväylää. Olisin mielelläni kuullut Heaven in A Modern World biisin, albumin toisen singlen. Mutta ei voi mitään. Palaan vastuuseen lomamatkamme johtajana.

Viimeisenä iltana haemme keskustasta jonkin aikaa ravintolaa, muuta kuin McDonaldsia. Kebabkaan ei kelpaa, päädymme Raxin pizzeriaan. Jostain syystä koko perheelle sopivat ravintolat ovat toisissa kerroksissa, juottolat katutasolla. Ostamme viimeiset ostokset tunnelin Anttilassa, jossa on kesäiltana hiostavan kuumaa. Aamulla lentoasemalle mennessä tilaamme isomman taksin, kun matkalaukkuja on neljällä hengellä. Saamme pienen pakettiautotaksin viemään kaiken. Matka Vantaan läpi esittää meille amerikkalaistyylisiä isoja marketteja, kalusteliikkeitä ja puutarhatavaran keskuksen. Suomi autoistuu.

Copyright E. Tero Järvi 2000.
Pakina on aiemmin julkaistu Amerikan Uutisissa.