|
Vanhainkotiin muutto on usein vaikea elämys vanhukselle. Toisille uudessa paikassa asuminen on hankalaa ja sopeutumiseen menee aikaa. Kun appiukkoni kunto oli mennyt mäkeä alas, käveleminen ei enää sujunut, ja pari peloittavaa kaatumistakin oli sattunut, päätimme ehdottaa hänelle vanhainkotiin muttoa. Yllätykseksemme Grandpa suostui heti ja vielä enemmän olimme yllättyneet, kun hän heti alusta alkaen ilmoitti viihtyvänsä vanhainkodissa. Myöhemmin saimme tutustua paikkaan ja tosi viihtyisä ja kaunis vanhainkoti olikin. Ruoka siellä oli maittavaa ja hoitoväki suurenmoista.
Kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta eräänä sunnuntaina, mieheni soittaessa hänelle viikottaista puheluaan, Grandpa ilmoitti kaipaavansa koiraansa sekä mieluisinta harrastustaan, kilpa-autoilua. Jo seuraavana päivänä, vanhainkodin johtajan luvalla, koira laitettiin auton takapenkille ja usein toistuvat vierailut alkoivat. Kilpa-autoilu ei ollutkaan niin helposti järjestettävissä. Grandpa oli vuosikausia käynyt katsomassa ja kannustamassa vävypoikansa ajoa. Kaikki ajajat olivat hänelle tuttuja ja hän oli ystävystynyt erään ajajan leskiäidin kanssa. Tuttu näky radalla oli ennen ajoa kaksi vanhusta hiljalleen köpittämässä istumapaikoilleen. Nainen keppiin nojaten ja mies jalkojaan laahaten. Nyt Grandpa ei pystynyt liikumaan edes laahaamalla. Hän myös tarvitsi happea hengityksensä kulkemiseen. Kälyni miehineen päättivät yllättää Grandpan. Happipullo tilattiin ja pyörätuoli oli vanhainkodin aulassa odottamassa kilpa-ajoon lähtijää. Hiljainen ja ystävällinen appiukkoni ei kuitenkaan ollut asiasta täysin samaa mieltä. Hän yksinkertaisesti kieltäytyi pyörätuoliin menosta. Melko karskin sanoin hän ilmoitti pystyvänsä kävelemään ja mokoma työntölaite saisi mennä hornantuuttiin. Vävypoikansa tyynnytteli häntä ja ehdotti pientä päväunta ennenkuin he tulisivat hakemaan. Emme tiedä, mitä Grandpan mielessä liikkui. Ehkä kohtalo vain puuttui asiaan. Kun hoitaja meni häntä katsomaan jonkin ajan kuluttua, oli vanhus yksinkertaisesti lakannut hengittämästä. Viimeisen rallinsa hän kuitenkin järjesti ja ikimuistettavalla tavalla: Hautajaispäivän aamuna päätimme pestä automme. Viiden auton konkkaronkassa ajoimme autopesulan kautta hautajaiskodin pihaan. Mikä yllätys meille olikaan, kun kilpa-ajaja Jerryn auto vain surrasi vaikka mitä olisimme tehneet. Avain oli miehen kädessä, mutta auto ei suostunut sammumaan. Ei siinä ollut aikaa leikkiä mekaanikkoa, vaan Jerry ajoi auton valmiiksi ruumisauton perään. Kiireessä hän soitti autokauppialleen, joka antoi pari mahdollista selitystä auton outoon käyttäytymiseen. Onneksi auton tankki oli juuri täytetty. Auto käydä surrasi koko ajan, kun sisällä pappi puhui kauniisti appiukostani siunaten hänet viimeiselle matkalleen. Meitä oli aina yhdistänyt pohjoismaalaisuus (hänen vanhempansa olivat Ruotsissa syntyneitä) sekä omalaatuinen huumorintaju. Viimeisellä tempauksellaan hän kyllä vei voiton kilpa-ajosta sekä hirteishuumorista! Melkein näin hänet istumassa Jerryn autossa ruutulippu kädessään ajamassa voittajan kunniakierrosta. Tietenkin se minulle tuttu hymynhäive huulillaan. Adjö, Svärfar!
Copyright Leena Johnsson 2002.
Artikkeli on aiemmin julkaistu Canadan Sanomissa.
|
