LIIKENNERUUHKA

Kevätloma oli mennyt ohi aivan liian nopeasti. Hieman viluissamme mutta onnellisena olimme viettäneet viikon Alabamassa. Lauantai-aamuna oli perävaunumme siivottu ja kiinnitetty automme perään. Koira istui odottavan näköisenä mielipaikallaan meidän keskellämme ja katrimusiikin iloisesti soidessa suuntasimme kotia kohti. Sää oli ihana, kuten aina loman loppuessa. Valtatielle tultuamme huomasimme hieman tavallista vilkaamman liikenteen. Muistimme siinä vaiheessa koulujen kevätloman sattuneen samaan aikaan lomamme kanssa. Yhä suurenevassa määrässä alkoi täyteen ahdettuja perheautoja vilahdella ohitsemme. Välillä meni maastureita nuorisoa kuljettaen, sitten taas pohjoisvaltioitten rekiterilaatoilla varustettuja autoja, joissakin niistä uimaräpylöitä tai -renkaita takaikkunalla. Näimme myös parisen kappaletta urheiluautoja. Ajajat lienevät Floridan ikinuoria pohjoisille kotikonnuilleen menossa.

Noin parin tunnin ajon jälkeen koiramme alkoi levottomana katsella tienvierustoja. Oli tauon aika. Vedimme konkkaronkamme levähdysalueelle, joka pursui yli autoja, lapsia ja äitejä, jotka huutelivat Joshuaitaan ja Jennifereitään matkanjatkoon. Koira katseli touhua kauhun ilme naamallaan ja hädissään pissasi ensimmäisen ruohontupsun päälle. Ei edes nuuskinut sitä. Vettä ei suostunut juomaan kuin auton sisällä. Onneksi itse pääsimme käyttämään omaa perävaunun vessaa, muuten olisi matka pitkittynyt taas tunnilla. Kiireesti täytin pullollisen vettä koiraa varten ja nappasin lakritsapussin pöydältä, jos vaikka makeanhimo yllättäisi.

Matka Nashvilleen asti sujui melko hyvin, mutta keskustaan päästyämme jouduimme kilometrien pitkän autojonon hännänhuipuksi. No, ei hätää. Isäntä ovelana miehenä vaihtoi oikealle kaistalle ja pienen kiertotien kuljettuamme uskoimme olevamme taas selvillä vesillä. Parin kilometrin päässä meitä odotti yllätys. Noin 278 muuta autoilijaa oli saanut saman loistavan idean ja tie oli tukossa silminkantamattomiin asti. Siinä sitten olla nökötimme muitten keskellä. Vihreä kuorma-auto, joka oli ohittanut meidät vain kymmenisen minuttia aikaisemmin, valui etanan vauhtia rinnallamme ja vasemmalla puolella Floridan ikinuoren ja vetreän näköisen miekkosen tekohammashymy oli hyytynyt. Ilmassa soi vaimea kantrimusiikki johon ärräpäät sekoittuivat.

Yli tunnin päästä meidät yllätti jano ja koiralta anteeksi pyytäen joimme sen veden. Lakritsat eivät ole vielä koskaan olleet niin makoisia. Lounasruuaksi söimme koko pussillisen.

Iltapäivällä ihme tapahtui. Jono alkoi valumaan hitaasti, mutta varmasti. Pian saimme jo melkein normaalin vauhdin päälle. Floridan ikinuori oli malttamaton ja kurvasi hienolla autollaan eteemme. Isäntä töötötti vihaisena ja minä pitelin koiraa kiinni, ettei jarrutuksessa lattialle lentänyt.

Vihdoin pääsimme omalle tielle ja mitä siitä, vaikka noin 278 kahdeksan autoa ohitti meidät, olimmehan selvinneet liikenneruuhkasta!

Copyright Leena Johnsson 2002.
Artikkeli on aiemmin julkaistu Canadan Sanomissa.