LÄHTÖ

Pieni kirkonkylä uinui vielä loppukesän raukeaa unta, kun tyttö asteli paljain jaloin kohti laituria. Tai nuori neitihän hän oli, 17-vuotias. Saimaan pinta oli tyyni. Järvi kuvasti hänen muotoaan kuin peili. Pitkät tummat hiukset varjostivat kesäruskettuneita kasvoja. Hän kuunteli lintujen aamukonsterttia ja hymyili, kun kuuli niemen takaa tuttua puksutusta. Pian ilmestyisi hinaaja näkyviin ja pitkä tukkilautta hiipuisi, kuten niin monina kertoina, hänen ohitseen. Hieman kauempana kolahti lossi rantaan. Sekin niin tuttu ja turvallinen ääni. Haikeus hiipi tytön mieleen. Huomenna nuo äänet olisivat vain muistoa, matka maailmalle oli alkamassa.

Hiljaa hän istui ja yritti selvittää ajatuksiaan. Kuin sotkuisena lakavyyhtinä pyörivät mielessä jännitys, seikkailunhalu, uutuudenkaipuu ja jopa pieni pelonkin tunne. Koti, tuo turvallinen poukama maailman myrskyistä tulisi olemaan niin kaukana. Toki olihan sekä sisar- että veli odottamassa uudella maalla, veli jopa samassa kaupungissa, mutta totuttamista se varmaan tulisi vaatimaan, muutto pienestä kylästä suurkaupungin liepeille.

Aurinko alkoi jo lämmittää, kun isä tuli raskain askelin hakemaan kuopustaan aamupuurolle. Äiti oli tehnyt voileipiä evääksi junamatkalle Helsinkiin. Ainhan niitä. Itse aloitti eväitten syömisen usein jo junan loksutettua muutaman kilometrin. Ei tyttö niitä olisi halunnut ottaa mukaan, mutta ei tahtonut myöskään loukata äidin tunteita. Mummon keittämä kaurapuuro ei maistunut ja pakolla hän nieli pari lusikallista muitten mieliksi ja ilmoitti sitten olevansa valmis matkaan.

Matkalaukut laitettiin pienen vihreän auton takapenkille ja tyttö istui itse niitten viereen. Ajo rautatieasemmalle alkoi. Lossi oli tietenkin virran tuolla puolella ja tyttöä alkoi jo huolestuttaa, mitäs, jos tuleekin taas tukkilautta. Myöhästyn junasta, sitten lentokoneesta, sitten uudesta työpaikasta. Onneksi ei tullut hinajaa ja isä ajoi auton varovaisesti lossiin. Pian oli jo rautatieasema näkyvissä. Kiskoja, muutama juna ja asemarakennus. Isä nosti laukut autosta ja lipun haettua seisoi kolmikko haikein mielin junalaiturilla. Äiti yritti näytellä urheata, ei itkenyt tytön nähden. Isä oli harvinaisen hiljainen. Kun juna kaarsi mutkan takaa, oli tytönkin kurkussa pala. Tämäkö se sitten on, lapsuuden loppu? Ei enää omaa rakasta vinttikamaria, tuttua luntoa, vanhempia, jotka tietenkin kävivät tytön hermoille, teini-ikäinen kun oli. Mummoa, joka oli hoitanut tyttöä vauvasta alkaen. Ruskeaa sekarotuista koiraa, kotikylää.... kaikki taakse jäänyttä. Toki hän tiesi tulevansa kotiin lomalle, mutta kodin turva oli lentänyt pois kuin valkosiipinen lokki, jota tyttö oli ihaillen katsellut aamuauringon loistessa.

Juna huokasi raskaasti ja pian alkoivat pyörät kolkuttaa, maailmalle, maailmalle. Matkani Saimaan rannalta Saksaan ja myöhemmin Amerikkaan oli alkanut.

Copyright Leena Johnsson 2003.
Artikkeli on aiemmin julkaistu Canadan Sanomissa.