|
Useimmat meistä naisihmisistä lienevät ainakin joskus haaveilleet laivaristeilystä. Meri kimaltelee, lokit lentävät kirkuen laivan perässä ja itse istun aurinkolasit silmillä laivan kannella merituulen vienosti hyväillessä hiuksiani. Kas, tuossahan on Don Juan, tummat silmät säkenöiden ja vitivalkoiset hampaat loistaen hän tarjoilee minulle jääkylmää tropiikkista juomaa.
Seuraava pysähdys on ihanalla palmusaarella. Meidänkin isäntämme, jonka olen kai puoleksi säälistä raahannut mukaan, innostuu katsellessaan tropiikisen kalojen kisailua turkoosin värisessä laguunissa.
Kälyni on käynyt jo kolme risteilyä läpi ja muistaa aina tavatessamme kertoa niistä. Hämmästykseni oli suunnaton, kun isäntä eräänä kylmänä tammikuun päivänä ilmoitti buukannensa meille risteilyn.
Kyllähän hänen olisi pitänyt tietää, että tammikuu apteekissa on kiireisintä aikaa ja tuntuu, että koko Kentucky köhii ja tirskuu, tänä vuonna vielä ripulisena koko porukka. Niinpä vähän epäilevänä kyselin, milloin lentomme Floridaan lähtee.
"Mikä lento?", isäntä oli yhtä kysymysmerkkiä. "Minähän buukkasin meille kolmen tunnin moottorimatkan tuohon naapurijärvelle kotkia katsomaan".
Don Juan kompastui ja kaatoi juoman, aurinko meni pilveen ja myrsky heitti suolaisia aaltoja päälleni. Taisin olla jopa merisairas.
Palmusaarella oli epäystävällisiä alkuasukkaita, jotka heittelivät meitä kookospähkinöillä ja rapu puri isäntää varpaaseen.
Vaikka kuinka yritin kaunistella kotkaristeilyä mielessäni, ei kuva satessa kyyhöttävistä korppikotkista tuntunut väistyvän.
Koko viikon kyttäsin sääennustajaa televisiossa. Valehteli mokoma. Väitti lauantaiksi tulevan poutasään ja jopa viisitoista astetta lämmintä. Että viitsikin vanhaa juksata. Lauantaiaamu valkeni, krhm, aurinkoisena. Ajoimme kauniin järvimaiseman läpi satamaan, jossa meitä odotteli viehättävä, pieni laiva. Kapteeni toivotti meidät, noin kolmisenkymmentä henkeä vauvasta vaariin, tervetulleiksi ja ilmoitti, että hänen anoppinsa on leiponut meille pikkuleipiä, joita saa nautiskella ilmaisen kahvin kanssa. Laivan alakerta oli varustettu suurilla ikkunoilla, joten kylmän yllättäessä emme suinkaan joutuisi värjöttelemään kannella. Sitä ei kuitenkaan sattunut. Pieni tuulenvire tosin oli koko ajan, mutta kyllä siellä yläkannella hienosti voi kotkia tiirailla.
Olimme ostaneet vanhojen kiikarien lisäksi uuden hienon kiikarin. Isäntä ahkerana metsämiehenä tosin ei edes paljoa kiikareita tarvinnut. Innosta hihkuen laskimme kotkia. "Tuolla on yksi, tuolla lentää liihottaa toinen". Valoiset päät eroittuivat hyvin puitten oksilta ja laskimme yli tusinan niitä uljaita lintuja. Sää oli upea, linnut henkeäsalpaavan kauniita. Kaksi opiskelijaa läheisestä yliopistosta antoi meille paljon bald eagle- oppia ja oli mahtava tunne nähdä Amerikan kansallislintu omassa reviirissään.
Kotkat pesivät läheisillä järvillämme ja tunnen olevani erityisasemmassa saadessani ihailla niitä ihan luonnossa.
Pettymys ei risteilymme suinkaan ollut, päinvastoin.
Näkeehän niitä donjuaneita televisiossa ja onhan minulla omani, jonka päälaki kiilteli yhtä upeasti auringossa kuin bald eaglsien päät. Pitäkööt muut meriristeilynsä!
Copyright Leena Johnsson 2002.
Artikkeli on aiemmin julkaistu Canadan Sanomissa.
|
