VOIKUKAT

Kuten melkein kaikilla tuntemillani siirtolaisilla, on minullakin englantia puhuessani aksentti. Se tietenkin saa usein ihmiset uteliaaksi ja selvitettyäni, mistä olen kotoisin, seuraa muitten kysymysten lomassa usein kysymys, mikä minua miellyttää Kentucyssa eniten.

Olen saanut aikamoisen määrän kulmakarvoja kohoamaan hämmästyksestä vastauksellani : ”Voikukat”. Keltainen on aina ollut lempivärini. Se merkitsee lapsuuden kesää ja voikukkapengermiä. Kauppaleikkiä, missä myimme kukista tehtyä keltaista ”voita”. Voikukkaseppeleitä ja pienin käsin taitettuja voikukkia, joita ylpeänä kannettiin äideillemme.

Meillä täällä Kentuckyn kulmilla voikukat kukkivat vuoden ympäri. Keväällä ne ovat suuria ja niitä on runsaasti, jos mieheni ei ole käyttänyt rikkaruohomyrkkyä. Kesällä saavat lapsenlapsemme puhallella valkoisia haituvia kukista, mutta talvi on aikaa, jolloin todella nautin niistä.

Muutama urhea kukka on väistänyt myrkyt ja lapion iskut ja työntänyt pientä päätään aurinkoa kohden. Kylmä tuuli käy luihin ja ytimiin, ja kukkanen vain loistaa, kun kävelen koirani ja kissani kanssa silmät viimasta vetisinä. Ei sitä voi poimia, mutta kumartua voi lähelle ja ajatella, ettei ole kuin muutamia kuukausia ja se levittää juuriaan innolla eri suuntaan. Pian putkahtelee keltaisia kukkia mieheni harmiksi ja minun ilokseni.

Voikukka on vaatimaton, mutta sen väri houkuttelee keväällä hyönteisiä ja sillä on suuri tehtävä koko luonnon heräämisessä. Tammikuu on monilla seuduilla lumen ja kylmän aikaa. Meillä sataa joskus hieman lunta, mutta useimmin se sulaa jo seuraavana päivänä ja pieni kukkanen loistaa siinä missä lumi peitti pihanurmikon.

Sitkeä ja itsepäinen. Sisukas – kuten meistä suomalaisita usein sanotaan. On upeaa saada kertoa, mistä juureni ovat ja toivon, että kirjoituksillani voin tuoda hieman auringonpaistetta ja iloa talvipäivien keskelle, kuten voikukat tuovat iloa elämääni täällä Kentuckyn talvessa.

Copyright Leena Johnsson 2002.
Artikkeli on aiemmin julkaistu Canadan Sanomissa.