HUUTOKAUPPA

Varma kesän merkki Kentuckyssa on huutokaupat. Sanomalehti on pullollaan ilmoituksia niistä. Usein on kyseessä kuolipesä. Jäljelle jääneet eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen mummon kristallien jaosta ja päättävät lyödä kaiken rahaksi. Tavarat on yleensä lastattu pöydille ja peräkärryille ja kansa kiertää niitä arvostelemassa. Mummolle on saattanut kertyä niin paljon tavaraa, ettei se edes sovi pöydille. Siihenkin on ratkaisu: kerätään suuri määrä pahvilaatikoita ja tavarat heitetään niihin. Sitten ei kyllä tiedä, mitä kaikkea laatikosta löytyy, mutta siinä onkin juuri huutokaupan jännitys ja huuma.

Ensimmäiseksi huutokauppaan saavuttua täytyy tietenkin hakea huutonumero. Siitä pidettään kiinni kynsin ja hampain, sillä pikkurikolliset ovat keksineet oivan ilmaisen tavaran hankinnan. Varastetaan jonkun maalais-isännän takataskusta numerolappu ja sillä sitten huudetaan itselleen tavarakasa. Sitten vaan kiireellä juoksutetaan tavarat ”pikuppiin” ja ennenkuin ukkorukka huomaa, miten on käynyt, keikkuva tavaralasti on jo viiltämässä kylätiellä. Ei jää kuin pölypilvi jäljelle! Onneksi tuota ei tapahdu kuin kerran-pari vuodessa.

Kansaa kerääntyy pöytien ympärille. Tuttuja löytyy aina tungoksesta ja huutokaupanpitäjän mylviessä vaihdetaan tuppakkaviljelmien kasvu-uutiset ja Maryn ja Johnin häät ja avioerot.

Lapset vilistelevät joukossa ja onpa jokuinen kirppuinen koirakin päässyt mukaan. Paikalla on joka ikäluokkaa vauvuoista vaareihin. Amisheihin kuuluvat tulevat kärryillään ja hevoset sidotaan puitten varjoon. Vain harvalla on pikkuauto, kuorma-autoja on parkattuna suloisessa sekamelskassa.Kaikki mahdolliset automerkit ja vuosimallit ovat edustettuna.

Auringon paahteessa miehet kiertävät paidanhihojaan ylös ja naiset vetävät tuoleja, joita ei vielä ole huutokaupattu, istuimikseen pois paahtavan auringon alta. Kansa alkaa lämmitä tosi taisteluun. Jos löytyy mieluinen esine, siitä maksetaan monikertaisesti esineen arvo. Lapsenlapset voivat huutaa kilpaa mummon kulhoa, josta heillä on miellyttävä muisto. Hinta nuosee satohin taalohin. Ajatella, sama kulho, minkä vaari osti mummolle huutokaupasta taalalla viisikymmentä vuotta sitten. Nälkä saattaa yllättää. Mukana on yleensä myös ruokavaunu. Grilli sihisee, kun hikeä tippuvat tädit heittävät hampurilaisia paistumaan. Tyhjiä kolatölkkejä alkaa ilmestyä pahvilaatikkoihin ja ruostuneitten työkalujen viereen.

Huutokaupat huumaavat. Ensimmäisinä vuosina meidän kulmilla asuessamme ostimme mahtavia laatikkomääriä kunnes huomasimme, talomme alkaa täyttyä. Astiakaappeihimme ei sovi enää yhtään lautasta lisää. Ennen tänne järvialueelle muuttoamme olimme eläneet tyypillistä armeija-perheen elämää, joka kerran muuttaessamme antaneet pois tarpeettomat esineet ja huonekalut. Nyt tiesimme pysyvämme täällä. Oli hauskaa ostaa vanhoja kauniita huonekaluja ja esineitä. Hinta ei huimannut. Jossakin vaiheessa vain sairastuimme huutokauppa-tautiin, eli aloimme ostamaan tarpeetonta. Nyt olemme parantuneet ja päivä ei ole piloilla, jos tulemmekin huutokaupasta auton lava tyhjänä. Hauskaa siellä on aina vaikkei mitään ostasikaan.

Kunnassamme ei ole kapakoita, ei elokuvia eikä paljon muutakaan viihdytystä. Onneksi tänne muuttaa paljon eläkeläisiä ja huutokauppoja riittää, emmehän kukaan elä ikuisesti!

Copyright Leena Johnsson 2003.
Artikkeli on aiemmin julkaistu Canadan Sanomissa.