|
Aurinkoisena syyskuun päivänä sain kunnian tutustua veteraanien kotiin Hanson-nimisessä pikkukaupungissa täällä länsi-Kentuckyssa. Meidät ulkomaansotien veteraanien naisosaston jäsenet oli kutsuttu viettämään syyskuun syntymäpäiviä. Aamupäivällä saavuimme kauniiseen ja siistiin, vain pari vuotta vanhaan rakennukseen, jossa työntekijät ottivat meidät ystävällisesti vastaan. Ruokailuhuoneessa oli jo bingopeli meneillään ja istahdin kolmen herrasmiehen seuraksi. Pelin jälkeen oli minulla mahdollisuus hieman rupatella heidän kanssaan. Kaikki kolme olivat toisen maailmansodan veteraaneja. Yksi heistä kertoi käyneensä sodan aikana seitsemässä eri valtiossa. Hänellä olisi ollut vaikka kuinka paljon kertomista. Myöhemmin sain kuulla, että hänellä on tapana yrittää ottaa vierailijoita kiinni, että hän saisi kertoa heille tarinansa. Miehellä ei ole ketään ystäviä eikä sukulaisia. Toivon vaan, että meillä nykyajan kiireisillä ihmisillä on edes viisi minuttia aikaa kuunnella häntä. Hän on minuttimme ansainnut!
Ruokailun jälkeen tarjosimme mukana tuomamme kakkua ja annoimme kortit ja pienet lahjat syntymäpäiväsankareille. Minun sankarini oli 83 täyttävä, vieläkin komea ja tuuheatukkainen vanhus. Toivotin hänelle onnellista syntymäpäivää ja tervehdin häntä kädestä pitäen. Hänen vieressään istui hieman minua vanhemman näköinen nainen, tyttärensä, olettaisin. Hän käski vanhusta kiitämään minua. Sanat eivät tulleet ulos vanhuksen suusta, mutta silmät hymyilivät minulle. Siinä oli kiitosta jopa liikaakin!
Myöhemmin iltapäivällä siirrymmine kodin sairasosastolle, jossa veimme syntymäpäivätervehdyksen mm. vanhalle merisotilaalle. Hän esitteli ylpeänä ikkunansa ulkopuolella kukkivaa kaunista kukkaa. Saimme jopa houkuteltua hänet ruokailuhuoneeseen juhlimaan kanssamme. Sairasosastolla, jossa on paljon Alzheimer-tautia sairastavia veteraaneja, saimme myös tutustua kahteen talon naispuolisista neljästä asukkaasta (yhteen heistä, virkeään entiseen sairaanhoitajaan olimme jo tutustuneet aikaisemmin). Toinen naisista oli vielä henkisesti pirteä, toisen puolestaan oli tauti jo vetäissyt omaan maailmaansa. Viereisessä pöydässä näin vanhuksen istuvan yksin ja yrittävän reumatismisilla käsillään saada kakkuhaarukkaa suuhunsa. Pyysin saada auttaa häntä kakun ja jäätelön kanssa. Hän ei myöskään puhunut, mutta nyökkäili ja hymyili kysymyksiini. Kysyin, oliko hän ollut sodassa Euroopassa ja hänen ilmeensä kertoi, ettei se tuonut muistoja mieleen. Mainittuani Filppiinit hänen ilmeensä kirkastui ja hän nyökkäsi innokkaana. Kerroin oman appiukkoni olleen aikoinaan myös samoilla alueilla ja vanhus nyökkäili muistoissaan.
Saimme nauttia myös paikallisen vanhustenkerhon musiikista. Kumarassa kävelevä pikkuruinen nainen istui pianon ääreen ja loi musiikkia mahtavaista marsseista ikivihreisiin. Häntä avusti sekalainen joukko paistinpannuin, helistimin ja jopa kampaa soittaen. Yksi ikivihreistä lienee tuonut muistoja erään veteraanin mieleen, kun hän innokkaana viittaili minua luokseen. Menin ja mies tempaisi minut tanssiin. Jalka nousi kuin nuorella miehellä ja täytyy tunnustaa, että hän oli kieltämättä yksi elämäni parhaista tanssittajista. Sanoin sen hänelle ja pyysin säästämään myös seuraavan tanssin minulle. Valitettavasti aika loppui ihan liian pian. Lähtijäisiksi seisoimme kaikki laulamassa kansallislaulua; kunnioittetavat sotaveteraanit, kodin ystävällinen ja avulias henkilökunta, vierailevat vanhukset ja me, joukko veteraanien vaimoja ja leskiä. Kyyneleet tulivat väkisinkin silmiin. Muistin kotiani ja sitä, kuinka Suomessa jouluna veimme kynttilöitä sankarihaudoille. Kuinka isä, veteraani hänkin, seisoi kunniavartiossa muistomerkillä. Kuinka appiukkoni, moinien hiljaisten vuosien jälkeen, innostui kertomaan kokemuksistaan sodan kauhussa. Kuinka itse lasteni kanssa seisoin lentokentällä moinien muitten armeijan perheitten kanssa odottamassa lentokonetta, mikä toi rakkaamme takaisin Irakista, Desert Stormista. Kuinka yritin lohduttaa ystävääni Teresaa, kun hänen miehensä sai komennuksen Irakiin, jossa hän on vieläkin.
En halua puuttua polittikkaan. Haluan vain toivottaa joulurauhaa ja toivoa, että kaikki ihmiset oppisivat elämään sovussa toistensa kanssa. Aloittakaamme omasta naapuristostamme. Sekä hyvä, että paha leviävät kulovalkean lailla. Yhdyn Sibeliuksen säveltämän ja Topeliuksen sanoittaman joululaulun toivomuksiin:
En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan
ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan.
Se joulu suo, mi onnen tuo
ja mielet nostaa Luojan luo,
ei valtaa eikä kultaakaan,
vaan rauhaa päälle maan.
Jouluterveisin
Leena
Copyright Leena Johnsson 2003.
Artikkeli on aiemmin julkaistu Canadan Sanomissa.
|
